Taivas sylissäni

Eilen oli 3. adventtisunnuntai ja kirkoissa laulettiin kauneimpia joululauluja, niin kuin jo yli neljänäkymmenenä vuotena. Suomen Lähetysseura on tämän ihanan ja suomalaiseen mielenmaisemaan sopivan tapahtuman takana.

Tänä vuonna tapahtuman tuotto ohjataan kehitysmaitten vammaisille lapsille. Tämä kohderyhmä on koskettanut itseäni tosi syvästi, sillä saimme lokakuisella Tansanian matkallamme tutustua juuri vammaisten lasten asemaan omien nuortemme työtä seuraten ja heidän kokemuksiaan kuunnellen.

Ensimmäinen havainto, jonka tein heti alkajaisiksi oli kampurajalkaisten lasten ja aikuisten suhteellisen suuri määrä. Omassa maassamme ei ole vuosikymmeniin lonkka-ja kampuravammaisia  näkynyt. Vastasyntyneitten lonkkaviat korjataan saman tien lonkkatyynyllä tai -lastalla tai mahdollisesti operoimalla. Mutta mistä noihin savannikyliin sellaista apua olisi saatavilla, kun lääkärit ovat kymmenien kävelykilometrien takana ja suuremmat sairaalat satojen kilometrien. Niinpä ihminen joutuu sitten koko ikänsä kärsimään epämuodostuneesta jalasta, liikkumaan huonosti ja saa kylkiäisenä muita selkä- ja raajavaivoja rasituksesta.

Näitä kampurajalkaisia kuitenkin näkyi kylissä, sillä pahasti vammainen lapsi on synnin palkka ja hänet hyvin usein piilotetaan kaikilta. Nuoremme ovat jo lyhyehkön työkautensa aikana törmänneet usein tapauksiin, joissa lapsi on piilotettu savimajan pimeään nurkkaan, eikä ole syntymänsä jälkeen päässyt näkemään päivänvaloa. Tai hänet on sidottu liekaan kuin vuohi tai lehmä. Tai hänelle ei anneta riittävästi ruokaa eikä hänen puhtaudestaan huolehdita, jolloin myös fyysinen kasvu kärsii.

Onnekkaita ovat esim. ne sokeat lapset ja nuoret, joita tapasimme Irenten sokeain lasten koulussa. Heidän perheensä ovat huolehtineet heidät opetuksen piiriin. Eikä se opetus sisäoppilaitoksessa ole mitään ilmaista.

Mutta mikä on näitten nuorten tulevaisuus, kun terveidenkin lasten ammattikoulutus noilla syrjäseuduilla on vaikea järjestää? Mikä on ensi vuonna koulunsa lopettavan Georgen tulevaisuus sokeana, lähes kasvottomaksi palaneena, kaksisormisena siitä huolimatta, että hän on lahjakas, erittäin musikaalinen ja hyvin käyttäytyvä nuori mies?

Voin sanoa, että sitä on vaikea hahmottaa. Hänen pitäisi päästä opiskelemaan musiikki yliopistoon, mutta maan yliopistojen lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, että ilman jostakin saatavien kummien apua, ilman jostakin mahdollisesti saatavia stipendejä tai muuta säännöllistä avustusta, jatkokoulutukseen ei ole mitään mahdollisuutta.

Terveitten tyttöjenkin koulunkäynti jää usein vain muutamaan vuoteen, kun heidät myydään lapsivaimoksi. Perheet katsovat, ettei heihin sijoittaminen kannata.

Perheisiin syntyvien albiinolasten kohtalo taitaa olla kaikkein rankin. Taikausko rehottaa kylissä ja noitatohtorit käyttävät albiinojen ruumiinosia "parantamisseremonioissa". Niinpä albinoja surmataan, silvotaan ja pahoinpidellään. Kerrotaan että lihakauppiaan kaupankäyntiä vilkastuttaa albiinon pikkusormi lihakoukussa!

Albiinoilla on geneettisenä perintönä pigmentittömän ihonvärin lisäksi tavallisesti joko heikkonäköisyys tai sokeus sekä kohonnut ihosyöpäriski. Irenten sokeain kuorossa lauloi vierailumme aikana kolme albiinonuorta. Erityisesti eturivin sopraanotyttö liikutti minua. Miten ihana lauluääni lapsella voi olla!

Nämä lapset ovat jonkun äidin lapsia. Joku äiti on odottanut heitä, synnyttänyt heidät, uskonut parempaan ja joutunut monella tavalla pettymään ja luopumaan.

He ovat kerran pitäneet sylissään taivasta, mutta se on heiltä viety. Me voimme auttaa heitä jaksamaan. Me voimme auttaa, että tulevat äidit saisivat pitää taivasta sylissään, hoitaa ja kasvattaa perhettään edes vähän helpomman tulevaisuuden toivossa.

Karibu!

Maasaíden polkuja risteilee pitkin ja poikin. Yhtäkkiä joku tulee puskasta tai katoaa puskaan!
 

Tansanialainen tie, maantie, ajokaista, suojatie on jotakin aivan muuta kuin mihin eurooppalaisena olemme tottuneet. Meitä puhuttaa tiestön kunto, me vaadimme katuvalaistusta asumattomille taipaleille, heijastimia, huomioliivejä, ajovaloja, kevyenliikenteen väyliä niille muutamalle satunnaiselle jalan tai polkupyörällä liikkuvalle.

Ensimmäisenä iltana matka lentokentältä majapaikkaan antoi ensi kosketuksen siihen, mitä seuraavat kolme viikkoa saimme kokea: töyssyjä, monttuja, kuoppia, jalankulkijoita, autoja, moottoripyöriä, kaikkea mahdollista. Totesin silloin Kuopukselle ja puolisolle, että meillä peltotietkin ovat paremmassa kunnossa! Ja tämä havainto vahvistui koko ajan.

Vanha Mitsubishi Galantimme olisi menettänyt öljypohjansa, iskarinsa ja jäänyt mahastaan kiinni heti kättelyssä. Pajerot, Toyotat, Land Roverit, Jeepit ovat kova sana, kun ryskyttää pahimmillaan 20 km/tunnissa eteen päin :)


Matka Lushotosta Morogoroon ei kilometreissä ole mahdoton, mutta aikaa siihen tärveltyy 6-7 tuntia. Aikaan vaikuttaa ratkaisevasti, montako kymmentä rekkaa puskee raskaissa lasteissa pitkien rinteiden päälle. Monilta loppuu vauhti ja kulkupeli hyytyy kesken matkan.

Aikaan vaikuttaa monet pienet ja suuremmat kylät, joiden läpi ajetaan ihmisiä ja kotieläimiä viliseviä kapeita teitä pitkin. Aikaan vaikuttaa myös se, millaiseen liikennevirtaan pujahdat/pääset/joudut kun käännyt Dar es Salaamista Morogoroon vievälle tielle.

Poikkeuksetta kaikki rahtiliikenne maan satamakaupungista Dar es Salaamista kulkee maanteillä. Ja kun ne maantiet eivät todellakaan ole meidän moottoriteitä eikä valtateitä kunnoltaan eikä leveydeltään. Mutta merkillisesti kolme autoa rinnakkain niihin sopii. Ja käsimerkein sekä valoja räpsyttämällä pyritään kertomaan vastaantulijalle tai ohitettavalle omista aikeista.

Kyljelleen kellahtaneita rekkoja näki joka reissulla. Samoin miehiä vaihtamassa rengasta, kurkkimassa konepeltin alle tai muuta vastaavaa. Kolareitakin satuimme näkemään enemmän kuin eläissäni olen Suomessa nähnyt.

Vaikuttavien liikennemerkki on Hatari (Vaara) suurella pääkallon kuvalla varustettuna. Eikä niitä turhiin paikkoihin oltu laitettu, sen verran näytti suojakaiteita ja tien penkkoja jyllätyn.

Autoissa ei käytetä ajovaloja. Valot sytytetään yleensä vasta sitten, kun ei enää tahdo nähdä eteensä. Kävelijöitä ja pyöräilijöitä on paljon: eivätkä ne ihmiset ole kuntoilemassa, lenkillä.

Naisilla on pään päällä yksi 15 litran vesiastia ja samanlainen molemmissa käsissä, selässä lapsi ja vatsassa toinen. Miehet vievät polkupyörien päällä hirveitä heinä- tai puukuormia. Sillä ei ole juuri väliä onko pimeä vai ei. Kuopus kertoikin, että paikalliset ovat tottuneita liikkumaan ja näkemään säkkipimeässä!

Ajattelin tehdä hyvän työn ja kotiin palattuani hankkia Irenten koululaisille heijastimet.

- Älä missään nimessä tee sitä, sanoi Kuopus ja jatkoi: ne heijastimet on sulatettu alta aikayksikön ja muovista on valmistettu jotakin muuta - tarpeellisempaa.
Se on Allahin tahto, jos joku jää auton alle!

Bussikuskit ovat oma rotunsa. He ajavat kuin hurjapäät, aikataulut painavat päälle ja pomo vaatii tehokkuutta.

Lähdettyämme Morogorosta takaisin Darin tietä, yksi marcopolo-bussi ohitti meidät ainakin 5-6 kertaa ennen kuin käännyimme kohti Korogwea ja marcopolo jatkoi Dariin. Eikä Kuopuskaan vitkastellut matkanteossa. Aina kun bussi pysähtyi matkustajien vuoksi, pääsimme ohi ja jopa niin kauas, ettei marcopoloa näkynyt horisontissakaan, mutta ei mennyt kauan kun se taas puhalsi ohitsemme!

Kerrotaan, että kuljettajat käyttävät huumeita jaksaakseen paahtaa pitkää päivää pitkillä reiteillä ja huonoilla teillä. Siksipä en ihmetellyt, kun Kuopus ei sallinut meidän palata lentokentälle bussin kyydissä :)



Kuvakaappaus internetistä: Two men on boda boda in Uganda!

Dalla dallat ja boda bodat ovat näppäriä lähiliikenteessä. Dalla dallat ovat pikkubusseja ja ne tosin ajavat pitemmilläkin reiteillä, kun taas boda bodat ovat moottoripyörätakseja.

Meidän ei sallittu kokeilla kumpaakaan, eikä vuoristotiematka Mombosta Irenteen boda bodan kyydillä todellakaan korkeanpaikankammoista houkutellutkaan.

Täällä ihmettelen, kenelle noita kevyenliikenteen väyliä oikein on rakennettu.

Palasin eräänä iltana katuvalojen valaistessa koko 42 kilometrin matkan. Koko matkalla näin yhden jalankulkijan! Muutoin tiet olivat autiot ja tyhjät. Ja tyhjyys on valaistu!

Asante sana!

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
 

Asante sana, oli ensimmäisiä ja tärkeimpiä swahilinkielen sanoja/lause, joka opittiin ja joka oli opittava. Kiitos paljon, paljon kiitoksia. Me käytämme omassa kielessämme kiitos-sanaa tosi säästeliäästi, kun sen sijaan muualla maailmassa se on yksi käytetyimmistä ja tärkeimmistä sanoista.

Asante sana. Sitä kuulimme jatkuvasti ja sitä opimme (puolisoni uskalsi sanoa sen ääneen lähinnä vasta viimeisellä viikolla) käyttämään joka tilanteessa riippumatta siitä, ymmärsimmekö mitä meille oli puhuttu tai mitä tapahtui tai mitä tulee tapahtumaan, tarjoiluista puhumattakaan.

Asante sana, kun pappiloiden emännät tarjoilivat avotulen päällä, keittiön oviverhon takana kyyköttäen valmistettuja aterioita meille, isoille ja pulskille eurooppalaisille. Jotenkin hävetti, kun muisteli omaa keittiötä, jossa jää-viileä-pakastinkaappi, sähköllä toimiva hella- ja uuniyhdistelmä, mikro, jäätelökone, sauvasekoitin, yleiskone, sähkövatkain, kahvinkeitin, vedenkeitin jne helpottavat arkistakin ruoan valmistusta. Kun näki, että keittiönä oli todellakin verholla eristetty neliömetrin tai kahden tila. Kun näki ja tiesi, että vähästään hän valmisti.

Asante sana, kun nautimme kolmen ruokalajin dinneriä juomineen Beach Crab Resortin laajassa, avoseinäisessä ravintolassa ja kuu nousi horisontista nopeasti ja loi kuunsillan, jota pitkin olisi voinut purjehtia vaikka Intiaan.

Asante sana, mama-Ruben lähtölounaasta, jonka saimme nauttia Sokeain koululla hänen työhuoneessaan. Tarjolla oli mm. pilauta, tuota herkullista riisiruokaa, jota Kuopus oli toivonut ja jota hän ei uskonut meille tarjottavan. Samoin meille tarjottiin paikallisten suurta herkkua, kuivattua (ainakin luulen niin) kalaa, joka tuijotti vielä paloiteltunakin julman näköisesti tarjoiluastiasta.

Asante sana, lapset ja nuoret, joita kohtasimme. Vaikka monet teistä opiskelee sisäoppilaitoksissa, joissa kuri on todella ankara ja joissa joudutte osallistumaan aivan arkisiin työtehtäviin, otitte meidät, oudot mzungut avoimesti vastaan. Tulitte tervehtimään, tulitte tutustumaan ja muutamalla peruslauseella kerroin että: Mimi ni Tuula, Mimi ni mama
 Pedro! Ja yhteys oli saavutettu

Asante sana,George ja Sokeain koulun kuoro. Lauloitte meille ruotsiksi Sommarpsalmin. Kaikki kolme pitkää säkeistöä. Kaka-Pedron välitykselle kiitin teitä ja sanoin, että mikä tahansa koulu maailmassa olisi ylpeä teistä, niin upeita olette. Asante sana! Tuolla laulu olitte hurmannut Ruotsin Tansanian suurlähettilään niin, että mama-Ruben vielä meillekin innostuneesti kuvaili laulunne tuottamaa yllätystä ja iloa.  Asante sana!

Mieli täynnä kiitollisuutta olen päättänyt vielä palata maahan, jonka suunnaton koko, luonnon yllätyksellisyys ja ennen kaikkea lapset veivät sydämeni.

Asante sana, Tanzania!

Habari!

Ensi kosketusta Afrikan luontoon
 

Odotettu ja huolella suunniteltu matka päiväntasaajan eteläpuolelle toteutui kuukauden päivät sitten. Täytyy sanoa, että elämä on ennen ja jälkeen Tansanian, niin voimakas vaikutus kaikella kokemallamme on ollut. Puolisoni ei ehkä niinkään ole elänyt asioita takakäteen, hänhän on matkustellut Nepalissa, kavunnut Himalajan rinteitä, tutkinut Bangkokin nähtävyyksiä ja viettänyt viikonlopun Kwai-joella. Mutta minulle kaikki kokemani ja näkemäni ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Kaksi, kolme viikkoa olin joka yö Afrikassa ja vieläkin lähes jokaisena yönä näen ainakin miksatun unen tyyliin Afrikka-Suomi :)

 **************

 

Kun saavuimme Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle, oli klo 19.40. Suomen kesäaika ja paikallinen aika kävivät samassa tahdissa! Ulkona oli jo säkkipimeä kun kohtuullisen nopeiden maahantulomuodollisuuksien ja viisumin saamisen jälkeen pääsimme matkatavaroinemme ulos. Onneksemme meillä oli mukana Kuopukseni, joka oli huolehtinut Usa Riverin eräältä lodgelta sekä majoituksen viikonlopuksi että auton meitä hakemaan.

Tästä matkasta lentokentältä lodgelle alkoi tutustuminen paikalliseen infraan. Kun käännyimme ns. päätieltä lodgelle vievälle tielle, olin aivan kauhuissani. Tie oli täynnä metrisiä kuoppia, ympärillämme ei ollut kuin jotain piikkipensaikkoa ja pimeyttä.
- Oletko aivan varma, että täällä on jotain majoitusyrittäjyyttä, kyselin pojaltani. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei tie ole lainkaan huonokuntoinen.
Mutta kas, yhtä äkkiä valoa oli edessämme. Ja iso avoseinäinen rakennus ja sen edessä hymyileviä nuoria ihmisiä vastaanottamassa meitä tuoremehulasien kanssa.

 ***********

 

Siitä se lähti, kolmiviikkoinen reissaaminen, yöpyminen milloin missäkin, aterioiminen milloin missäkin ja tutustuminen paikalliseen väestöön.

Meillä oli matkallamme se onni, että nuoremme puhuvat swahilia ja sujuvaa englantia, joten kielivaikeuksia meillä ei ollut. Tosin Kuopus oli tarkka puheyrityksistäni erityisesti swahilinkielellä. Nopeasti hän huomautti, jos en heti ymmärtänyt vastata puoliääneen lausuttuun Shikamoo -tervehdykseen. - Marahaba, sain kuulla korvani vieressä ja toistin sanan kuuliaisesti :)

Nopeasti kuitenkin tavalliset tervehdykset tarttuivat korvaani ja viimeisellä viikolla, kun puolison kanssa kävimme Irente Farmilta hakemassa aamiaistarvikkeita, kummasti huutelin tervehdyksiä paikallisten rouvien kanssa!

*******************

Ensimmäisellä viikolla pääsimme Outreach-projektin mukana aivan Kenian rajan tuntumassa sijaitseviin maasaikyliin tutustumaan vammaisten lasten opetukseen, heidän läheisiinsä ja kyläyhteisöön.

Lapset olivat välittömiä, iloisia ja ihania, niin kuin kaikkialla. Puiden katveeseen levitettiin matto, jolle lastattiin erilaisia leikkitarvikkeita. Sillä aikaa kun aikuiset kävivät läpi kirjoihin merkittyjen lasten viimeisen kuukauden aikaiset kuulumiset, rakentelin duploilla lasten seurana.

Kyläläiset olivat järjestäneet yhteen savimajaan meille tarjoilua: kuumaa ja makeaa teetä sekä meidän uppopaistettuja munkkeja muistuttavia leivonnaisia ilman sokerikuorrutusta.

**************

 



Matka jatkui toiseen kylään, jonne projektin henkilökuntaa oli kutsuttu tutustumiskäynnille. Kylän vanhin oli huolissaan lasten koulutustilanteesta ja kun alueella oli hänen kertomansa mukaan useita kehitysvammaisia, oli vierailu perusteltu.

Kylässä oli iloinen vastaanotto. Kylän Baballa on kolme vaimoa ja lukuisa määrä lapsia. Lisäksi meille esiteltiin muuta perhettä. Perhekäsitys on siellä vähän erilainen kuin länsimaissa.

Kohta saapumisemme jälkeen meille tultiin kertomaan, että avotulella on grillattavana vuohi ja meidän sopii tulla katsomaan, onko se sopiva vieraiden nauttia.

 

Naiset pukivat päälleen maasaiden kauniita koruja ja aloittivat kulttuurille

ominaisen ketjulaulun yhden toisensa jälkeen. Rumpuna toimi tyhjä muovikanisteri!

Baban karjamäärä oli iso: vuohia ja lampaita isot laumat, hiehoja ja lehmiä kymmenittäin. Lehmän arvo on n. 400 euroa eli 800 000 Tzs!

Vietimme iloisen iltapäivän iloisten ja ystävällisten maasaiden parissa ja yöksi tulimme Horo Horon kaupunkiin Kenian rajalla.

*******************

 



Yhteenveto ensimmäisestä kosketuksesta paimentolaisheimoon:

- maasait ovat arvonsatuntevia, suoraryhtisiä, luonnon kanssa elävä paimentolaiskansa

- kumpi on parempi: tyttö myydään 10-12 -vuotiaana jollekin nuorelle miehelle vai että kylän Baba ottaa hänet 2. tai 3. vaimokseen ja huolehtii hänestä kuin tämän kylän Baba, jonka vaimoilla oli jokaisella oma talo, he olivat iloisia, heillä oli riittävästi ruokaa ja kaikilla hyvät vaatteet ja korut

- käsien peseminen ennen tarjoilujen nauttimista kuuluu asiaan: vettä tuodaan kannulla ja kaadetaan suoraan pestäville käsille, samoin ruokailun jälkeen, kun haarukoita ja veitsiä ei juuri käytetä. Meille sentään tuotiin lusikat riisiä varten :)

- infra on surkeaa: tiet ovat huonokuntoisia, toki tasankojen piikkipensaikoissa maasturilla ajetaan ilman teitäkin

- imin lämpöä ja aurinkoa

 

Syksy taas saa.....

Puolukat on poimittu, suurin osa matkannut kotimaisille markkinoille, toreille ja ravitsemusliikkeisiin, ja pieni osa säilötty itse. Mikään ei voi olla parempaa kuin puolukkatuoremehu. Paitsi karpalotuoremehu.

Puolison käden kuntoutus on edennyt asiantuntijoiden tyydytykseksi hyvin, mutta oma selkäni vihoittelee edelleen.

Huhtikuussa alkanut terveyskeskuspommitukseni on tuottanut kolme lääkärikäyntiä ja huomisen fysiatrin vastaanoton. Hidasta, ah niin hidasta on julkinen puoli hoidossaan. Monta kertaa olemme pohtineet kotona, eikö ihmistä kuunnella tarpeeksi vastaanotolla? Eikö häntä oteta vaivoineen tosissaan ja lähetetä välittömästi jatkotutkimuksiin? Ei, heitä pidetään jonossa.

Jonokirjanhoitaja on Seinäjoen terveyskeskuksen Kerberos. Hänen vallassaan on, kuka pääsee ja missä ajassa piipahtamaan lääkärin vastaanotolla saadakseen sieltä reseptin ja alkaakseen uuden ajanvarauksen ahdistelun. Näin ne jonot syntyvät ja pysyvät. Ja kun vihdoin pääset Y-talolle asti, siellä korkeat ja leveät käytävät kumisevat tyhjyyttä, vastaanoton kymmenet ovet pysyvät suljettuina. Jostakin toimenpidehuoneesta puikahtaa joku nuori nainen paperilappu kädessään, jostakin toisesta toinen. Ei ole kiirettä, ei hyörinää.

Mutta kaiken kaikkiaan, kyllä tuossa terveyskeskustouhussa on ainakin täällä paljon kehittämistä. Ei ole enää tätä päivää, että asiakkaan papereihin kirjoitellaan tietoja Post In-lappusille, jotka seuraavassa hetkessä voivat olla jonkun toisen papereissa tai roskakorissa.Eikö asiakkaalla on oikeutta valita netistä itselleen sopiva aika ja lääkäri?
Eikö julkiselle puolelle saada toimivaa nettiajanvarausta niin kuin yksityispuolella jo on.

Eikö verkkoa ole vai eikö sitä osata hyödyntää? Pitääkö kaiken kulkea mahdollisimman hankalasti?  Pitääkö meidän jatkuvasti olla holhouksen alla?

Viime kerralla pääsin toimenpiteeseen, kun minuun pistettiin kaksi piikkiä. Toinen oli kipupiikki ja toisen tarkoitus oli rentouttaa lihasjumitusta. Siinä samalla juttelin hoitajan kanssa ja hän oli aivan kypsä. "Tämä homma kaatuu ennen pitkää", hän sanoi. Ja jatkoi, että lääkärit häipyvät yksityispuolelle ja työterveyteen, jossa saa hoitaa "terveitä". Kukaan ei halua hoitaa monisairaita vanhuksia. Että silleen!

Lääkärit ovat liittonsa avulla aikojen myötä korottaneet itsensä Jumalaakin suuremmiksi. Koko julkinen terveydenhoito on täynnä byrokratiaa ja hierarkiaa, joka jumittaa asiakastyötä ja sen kehittämistä. Systeemi on potilasta monin verroin tärkeämpi ja sitä on pönkitettävä kaikin mahdollisin keinoin.

Peräseinäjoella 36 vuotta työtä tehnyt lääkäri jäi viikon lopulla eläkkeelle. Nyt terveyspalvelukeskus on täysin Y-talon lääkäreiden varassa. Yli 3000 asukasta ja terveydenhoitajan vetämä "palvelukeskus". Kauanko yksi henkilö jaksaa olla "eristyksissä" ilman työyhteisöä tyhjyyttä kumisevassa, isossa talossa?

Olen ikävä ihminen, kun en jaksa pitää suutani kiinni. Olen ikävä ihminen, kun en ymmärrä että kaupungin talous on tiukalla. Olen ikävä ihminen, kun puhun vanhusten asiaa. Mutta me liitosalueen haja-asutusalueella elävät "kaupunkilaiset" haluamme edes jotakin lähipalveluja, jotka liitossopimuksissa meille ns. taattiin.




 

Vielä on kesää jäljellä....

Missä, missä kesä on? Kolea tuuli puhalsi tänä aamunakin, kun kävin antamassa vahtikoirallemme hänen tarvitsemansa Royal Canin Mature -annoksen. Mutta somasti navetan seinustan vadelmat kypsyvät pilvisenäkin päivänä!

*************

Juhannuksen jälkeinen aika on kulunut täysin puolison olkapääleikkauksen jälkimainingeissa. En ryhdy sitä yksityiskohtaisesti avaamaan, toteanpa vain että paljon on poissa, kun toinen on poissa/työkyvytön. Jo yksistään liikkuminen täältä periferiasta asioimaan vie kahden ihmisen ajan, joka kerta!

No, kohti tervehtymistä mennään. Vaikka hitaasti, ja tämänKIN kesän mökkilomailu on supistunut kahteen yöhön. Ei kiva!

Tämä "omaishoitaja-aika" on jälleen avannut silmiä siihen maailmaan, jota niin monet ikäihmiset näillä kylillä elävät. Palvelut on viety, kustannustehokkaasti, kasvukeskuksiin.

Terveysasemallamme on arkipäivisin terveydenhoitajan vastaanotto. Hänen toimintaansa olemme tutustuneet tänä kesänä paitsi tuon leikkauksen myötä, myös rokotusohjelmiemme myötä (olemme lähdössä lomamatkalle Afrikkaan, kunhan siellä koittaa kevät). Ihana ihminen hoitaa vaivojamme, niitä, joita hänellä on oikeus ja koulutus hoitaa. Hän on ollut myös henkinen varaventtiilini monien leikkauksen jälkeisten ylimääräisten ongelmien kohdatessa.

Mutta kun kaikilla ei ole omaa autoa tai ajokorttia mennä ko. vastaanotolle. Päivänä muutamana, kun menin ottamaan rokotusannostani, tuli vastaanotolle vanhempi (kenties ikäiseni!) rouva, joka oli liikkeellä polkupyörällä, tullut yli 10 kilometrin matkan ja kastunut läpimäräksi sateen yllättäessä. Ei kiva!

Ei täällä liikennöi Komia eikä vähemmän komiakaan! Eikä takuueläkeläisillä ole varaa ylimääräisiin taksimatkoihin, niihin saa todellakin varautua kun lääkärin vastaanotolle pitää päästä.

Apua saa, kun on sitkeä ja kun suurin piirtein tietää, mitä haluaa. En tarkoita, että esimerkiksi terveydenhoitohenkilökunta tahallaan aiheuttaa harmia asiakkailleen, mutta systeemi on tehty niin kankeaksi ja byrokraattiseksi ettei omaa ajattelua eikä päättelykykyä voi edes harkita käytettäväksi.



***********

Seurasin juhannuksen jälkeen netin kautta alkuvuoden viimeistä kaupunginvaltuuston kokousta. Ja melkein tuskanhiki kohosi otsaan, niin tökeröä työskentely paikoitellen oli. Miten ihmeessä hyvinvoivat valtuutettumme eivät voi istua kokouksessa paikoillaan, vaan kesken kaiken otetaan jaloittelukierroksia, haetaan kahvia, napostellaan banaania jne. Ja iPadin ja älypuhelinten selaaminen ja näprääminen, toisille kivojen kesäkuvien ja saatujen viestien näyttäminen, sipiseminen ja supiseminen. Huh, huh!

Puheenjohtaja sitten kyselemään ennen päätöksen nuijimista: Sopiiko valtuutetuille......
Eikö puheenjohtaja anna napakasti puheenvuorot, lopettaa keskustelun, tekee yhteenvedon ja päättää pykälän ilman ylimääräisten ja uudelleen käynnistyvien puheenvuorojen tinkaamista?

Valtuuston vanhin, eversti Antero Maunula olkoon kaikille esimerkkinä ja esikuvana, miten kokouksiin valmistaudutaan ja miten niissä käyttäydytään.

Suosittelen kokousten reaaliaikaista seuraamista, ihan seuraavia vaaleja ajatellen!

************

Yksi asia, joka pahoittaa mieleni aina ja joka kerta, on ihmisten välinpitämättömyys ympäristöstä. Jälleen kerran (ilman mitään erityistä salapoliisityötä) löysin läheltä jokasyksyistä marjapaikkaa haisevan ja huonosti peitetyn, kohtalaisen kuorman purkujätettä: styroxia, karhuvillaa, muovia, ties mitä.

Siellä se kasa muhii, eikä maadu ainakaan kaikilta osin. Maassamme on lait ja asetukset jätteiden hävittämisestä, mutta kun se maksaa.... Mieluusti tuodaan kuorma takaisin jäteasemalta ja jaetaan siitä sitten naapureiden puolityhjiin jäteastioihin ja metsiin ja peltojen kulmille. Voi aikoja ja voi nuukuutta.

***************

Jottei tämä kirjoitukseni jälleen kerran mene aivan negaatioiden esille kaiveluun, sanon jälleen kerran: kyllä puolisollani on loistava suku!

Pionit ennen juhanusta

 

Olimme eilen puolison kummitytön pojan rippijuhlissa Ilmajoella. Halusin sinne, sillä tiesin siellä olevan KAIKKI! Ja melkein kaikki siellä olivatkin. On niin mukava vaihtaa kuulumisia, nauraa ja välillä todella vakavoitua asioiden äärelle. Niin, ja nauttia hyvistä tarjoiluista. Virkistyneenä ja kesän vastoinkäymiset lientyneinä ajelimme kotiin. Kiitos Arja, Risto ja pojat!

 

Ja pikkuisiakin on suureen perheeseemme tulossa: Kymmenes syntyy näinä päivinä. Jännityksellä odottelen kumpi ehtii ennen: A vai Catherine :) Yhdestoista aloittaa uuden vuotemme :) Toivon siunausta odotuksiin.

 

Sukupolvien ketjuun olen tässä syventynyt parin viikon päästä olevan sukukokouksemme myötä. Kerron siellä esivanhemmistamme 1600 -luvulta. Heidän kauttaan tulemme samaan sukuun kuuluisien Selinin muusiikko- ja Väisälän matemaatikkoveljesten kanssa. Ja presidentti Risto Ryti on montaakin kautta sukulaisemme.

 

Omille lapsenlapsilleni olen antanut ristiäisissä kansion heidän sukujuuristaan sekä isänisän että isänäidin puolelta. Ja ne ketjut ovat todella mielenkiintoiset.

 

****************



Kun vertaan näitä vallitsevia epäkohtia elämässäni poikani kertomuksiin Tansaniasta, melkein hävettää, niin pieniä murheemme ovat sen maan asukkaiden murheisiin. Toisaalta, me kuitenkin veromarkoilla kustannamme näitä palveluja itsellemme ja silloin niiden pitäisi todellakin olla tasapuolisesti saatavilla.

 

Mutta: vielä on kesää jäljellä... Ja vielä tulee kauniita päiviä... Ja kaikesta huolimatta: elämä on laiffii, kuten suuri ajattelija Matti Nykänen on todennut.



Om shanti, shanti

Saarijärven vehmautta
 

Ensimmäinen käyntini osteopaatilla herätti taas vanhan kiinnostukseni itsehoitoon, kiinalaiseen lääketieteeseen, terveelliseen elämään ja ruokaan, oman elämän ja sen ihmissuhteiden tarkkailuun jne.

Uskon vahvasti siihen, että hyvinvointimme koostuu kaikesta siitä, mitä elämässämme valitsemme niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Kukaan ei tunne minua paremmin kuin minä itse. Kukaan ei tiedä miten minä suren, iloitsen, kärsin, nautin ja ajattelen kuin minä itse. Siksi vastuu minusta on  itselläni.

Viime viikolla olin neljä päivää Saarijärvellä Joogaopistolla www.joogaliitto.fi . Helteisenä maanantaina, kun rakkaat pikkusuloisuudet isänsä kanssa starttasivat Helsinkiin, ajoin mutkaisia ja mäkisiä teitä ja saavuin onnellisesti perille jo tutuksi tulleeseen paikkaan.

Yhtään ennestään tuttua ei ollut osallistujien nimilistassa, mutta jo heti päivällisellä tutustuin ylivieskalaiseen pariskuntaan, Annikkiin ja Erkkiin. Olimme saman tien kuin vanhat ystävät, niin paljon meillä oli yhteisiä tuttuja. Paras kaikista oli, että Erkki oli aikoinaan pelannut pesäpalloa Haapajärven Kiilan joukkueessa samaan aikaan kuin edesmennyt puolisoni pelasi Sievin Sisussa ja muisti puolisoni todella hyvin.

Ensimmäisenä iltana opistolla karisivat ajatukset leppoisasta vähän sinnepäin tehtävästä Kypsän iän joogasta. Suuri osa  joukosta oli yli 30 vuotta jooganneita ja ensimmäinen harjoituskin osoitti, ettei kurssilla mennä siitä missä aita on matalin.

Tiistaina joogasimme 3 x 90 minuuttia eli lähes viisi tuntia. Jostain syystä olo oli kuitenkin hyvä, rento ja samalla virkistynyt ja voimakas.



Joogaopiston saunaranta

Keskiviikon kruunasi, jälleen kerran, opiston ihana savusauna. Missään ei ole niin leppoisan rentouttavan ihana tunnelma ja löyly kuin siellä. Meitä istui lauteilla puolen kymmentä naista, juuri äsken tutustuneina ja miellyttävän yhteisen tunnelman löytäneinä. Myöhemmin illalla oli vielä yhteinen illanvietto, missä kurssilaiset saivat esittää ohjelmaa ja vain seurustella.

Mahtava ilta, kerta kaikkiaan. Eikä vähiten sen vuoksi että kurssilaisena oli myös Jyväskylän yliopiston emerita professori, jonka ex-puoliso on kiinalaisen lääketieteen tohtori! Proffa-Liisa opetti meille muutamia konsteja ikuisen kauneuden säilyttämiseen ilman kosmetiikkaa :)


Valitettavan pian tuli torstai ja iltapäivän kotiinlähtö. Yhdeltäkään kurssilta en ole lähtenyt samalla fiiliksellä kuin nyt. Monta uutta tuttavaa, kenties jatkossa ystävää oli tullut. Annikin ja Erkin kanssa päätimme tavata vastaavilla kursseilla myöhemminkin. Silloin myös minulla on puoliso mukanani. Kiitos myös erityisesti Ulla, Asta ja Paula, toivottavasti tapaamme vielä samoissa merkeissä.

Kurssin opettajina olivat Liisa Tuffner ja Helena Ikonen. Erityisesti Liisan kertomukset joogatiensä löytämisestä havahdutti. Ja minua kosketti hänen aikoinaan ottamansa vuorotteluvapaa, minkä hän käytti vapaaehtoistyössä keralalaisessa lastenkodissa.

Suurin osa meistä suomalaisista elää hyvinvoinnissa, kun otetaan huomioon maapallon koko väestö. Meillä on olemassa riittävä perusturva, hyvät ja rauhalliset maan sisäiset olot, koulutusjärjestelmämme toimii ja infrastrutuurimme on kestävä ja toimiva.

Kaikilla ei ole näin. Liisa-ohjaajamme kertomukset vapaaehtoistyöstään ja samoin perheemme nuorten kehitysaputyön myötä olen löytänyt  uusia tapoja auttaa. Neulon Morogoron lääninsairaalan vauvoille villalangasta nuttuja.

Olemme aina naureskelleet mummoille, jotka kutovat Afrikan lapsille pipoja, mutta nuoremme ovat kertoneet, miten talviaikaan (nyt kun meillä on kesä) siellä on viileää ja jopa kylmää, kun lämpötila öisin laskee 15 plusasteeseen. Kun asumuksissa ei ole lämmityslaitteita eikä eristeitä, ei lämpöä saa kuin lisäämällä vaatetusta: pitkähihaista, villaista kerroksittain.

Mummot ovat kautta aikojen tienneet mitä ihminen tarvitsee elääkseen: rakkautta ja lämpöä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Oma joogapolkuni ja vähäinen kehitysapu jatkuu entistä aktiivisempana. Om shanti ystävät, shanti :) 

Kesää kohti

Hups, miten pitkä aika on kulunut viimeisestä kirjoitelmastani? Päivät vaan kiitävät ja kiitävät täynnä kaikkea. Ja jos ei muuta, niin nettikeskusteluja, chattia, reissuja, puusavottaa, pihatöitä ja järjestöjä.

Toissa päivänä uskoin vihdoin puolisoa ja niinpä sitten käveltiin kauppaan: mentiin ja ostettiin rouvalle metsurivarusteita metsien hoitotyötä eli risusavottaa silmällä pitäen.

Kauhistuin, miten hirmuisen paljon esimerkiksi metsurinhousut painavat: yli kolme kiloa. Onneksi oli vähän kevyempi vaihtoehtokin - ja vielä tarjouksessa - vain 1,130 kiloa. Kengät ovat niin painavat, etten niillä jaksaisi ottaa kymmentä askelta enempää, ainakaan metsässä! Niinpä tyydyin viime suven savottaan hankkimiin Sievin Jalkineen saappaisiin, joissa on vahvistettu kärkiosa.

Kun eilen sitten puin ylleni housut, takin, kypärän, kuulosuojaimet, visiirin, hanskat, saappaat ja n. kahdeksan kilon raivuri, tuli epäilys etten pääse liikkumaan maastossa.

Rohkea rokan syö, mutta mitäs uhkarohkea? Sinne kuitenkin menin, metsään, ja meinasin ensi askeleella mennä nenälleni. Tumma visiiri, into, kuormitus teki tepposet ja astuin kuoppaan. Säästyin häpeältä, en kaatunut puolison nenän eteen.

Neljä tankillista sahasin. Ne, jotka tietävät metsätöistä, tietävät minkä verran noin suunnilleen.

Olin kuvitellut kuin lapsi, että menisin läpi puskien ja tiheikköjen kuin tuulispää ja jälkeä syntyisi.

Puuhastelulta se tulos silmissäni näytti! Olin läkähdyksiin asti tehnyt töitä, mutta tuskin kukaan ohikulkija huomaa maiseman muuttuneen. Tekisi mieleni laittaa alueelle lappu: Täällä raivasi Tuula!

***************

Koko talvi ja kevät on ollut tappelemista selkä- ja jalkavaivojen kanssa. Onko se iskiasta? Eikö se ole iskiasta? Mitä se on? No, mitä se on! Vetkuttelin soittoa Y-talolle. Miten se tuntuikin niin vastahakoiselta?

Vastapuhelupalvelu kuitenkin toimi ja sain parin viikon odottelun jälkeen lääkäriajan viikon päähän. Otin aamuajan, kuten tapani on. Klo 8.40 kirjauduin sähköisesti  saapuneeksi ja sain hienon tulosteen, jossa neuvottiin käytävä (1) ja vastaanottohuone (114) sekä lääkärin nimi. Koska aikaa oli vielä vartin verran, ajattelin käväistä puuteroimassa nenäni. Puolisoni oli (uteliaisuuttaan Y-taloa kohtaan) mukanani ja huitoi kädellään minua kiirehtimään!

Kiireinen tohtori oli jo ehtinyt kaipailla minua. Vartin etuajassa, ajatelkaa!

Eestiläinen naistohtori oli asiallinen, tutki ja totesi lopuksi suunnilleen näin: kulumavaivaa! Röntgenkuvataan.

Koko aikana käytävällä ei liikkunut kuin kaksi kikattavaa hoitajaa (tämän kertoi puolisoni). Eikä minun jälkeeni ollut ketään odottamassa vastaanotolle.

*************

Tietenkään en päässyt samana päivänä röntgeniin vaan aika meni viikon päähän. Klo 7.20 määrättynä aamuna olin paikalla. Ei ristinsielua missään. Ilmoittautumiskopissa yksi väsynyt naisihminen. Suunnilleen määrätyllä kellon lyömällä tuli hoitaja kutsumaan minut sisään. Kaikkiaan viivyin osastolla 8 minuuttia!

Kuvauksen tuloksista piti kysyä (taas kerran) puhelinnumerosta, joka on sama kuin ajanvarauksen numero. Kohtuullisen nopsaan tuli takaisin soitto ja lääkärin kommentit luettiin luuriin:
jatketaan särkylääkkeitä. Jos oireet pahenee tai muuttuu, ota yhteys!

Eli ei itsehoito-ohjeita. Tokikaan en niitä tarvitse, vanha joogaaja :). Ei fysikaalista tai muuta hoitoa tms. Ei. Ilmeisesti suuret ikäluokat saavat vapaasti rappeutua ja sitä kautta lyhyessä ajassa kuormittaa kaikki hoito-osastot.

**********************

Nyt herää kysymys: miksi me maksamme veroja, jos vastapalvelukseksi saamme tyhjää ja joudumme yksityispuolelta ostamaan tarvitsemamme palvelut? Miten ihmeessä julkinen puoli voi toimia vuodesta toiseen näin? Tai kyllähän se kaikki tietävät: sieltä puuttuu konkreettinen tulosvastuu. Joka sektorilta. Väkeä lisätään, kun on paineita, kiirettä, tehtäviä, töitä. Varmasti niin on, mutta siinä näyttää samalla unohtuvan, mitä varten oikeastaan toimiala toimii.

Mielestäni hyvin totesi eräs kuntaliitoksessa keskijohtoon siirtynyt henkilö, joka sanoi, ettei me täällä oikeastaan kaupunkilaisia tarvita. Meillä riittää touhua ihan omassa keskuudessamme! Tällä hän tarkoitti toimialansa henkilökuntaa. Siinä taisi tulla kerrankin totuus julki.

*******************

Tänään sitten tein ensi  visiitin osteopaatti Hannu Kalmarin vastaanotolle http://www.hannukalmari.fi/index.html ja tunsin olevani asiantuntijan hoidossa. Sain moneen kysymykseeni vastauksen, sain hyviä hoitovinkkejä ja sain yhden ja tiedossani olleen syyn selkävaivaani: yliliikkuvat nikamat, joitten paikalla pitämiseen ei vanhan rouvan lihakset tahdo kyetä.

Tiedättekö mitä? Meille tulee selkäkippi, hirvittävän näköinen härveli. Sillä aion laittaa selän ja vatsan lihakset parempaan kuntoon. http://www.kodin1.com

Jos näette kesällä pihallamme vaimoihmisen eriskummallisessa asennossa pää alaspäin, tulkaa auttamaan, koska isäntä on silloin tahallaan poistunut tontilta ja unohtanut vaimon inkvisiittoriin :)

Hölmöläisiäkö me olemmekin?

Jokainen meistä vanhemmista ihmisistä muistaa hölmöläissadut. Milloin ne poloiset kantoivat pimeään pirttiin säkillä valoa ja milloin yrittivät jatkaa liian lyhyttä peittoa siirtämällä palasen yläpäästä peiton alapäähän.

Nämä sadut ovat eittämättä nousseet mieleeni, kun olen seurannut viime aikojen keskustelua täällä rakkaassa kotikaupungissa.
 
Suokaa anteeksi, rakkaat ystävät, mutta pakko palata taas kerran näihin samoihin kysymyksiin. Siis kaupungin liitosalueiden peruspalvelujen alasajoon ja sitten konsultti/projekti-vetoisiin tekohengitysyritelmiin.

Maaliskuussa on alkanut hieno projekti nimeltään Seinäjoen kaupungin osakeskusten aktivointihanke.

Hankkeen tavoitteena on keskusten (Peräseinäjoen ja Ylistaron) "vetovoimaisuuden kehittäminen asukkaiden, yritysten ja matkailijoiden näkökulmasta".

Seinäjoen Elinkeinokeskuksen sivuilla asia kerrotaan vielä paljon tarkemmin:
"Hankkeen tavoitteena on keskusten (Peräseinäjoen ja Ylistaron) vetovoimaisuuden kehittäminen asukkaiden ja yritysten silmissä. Keskeisiä toimenpiteitä ovat keskustan yrittäjien omaehtoisen toiminnan aktivointi ja tukeminen, yhteistyön tiivistäminen Seinäjoen kaupungin ja muiden keskustojen kehittämiseen vaikuttavien tahojen kanssa sekä viestinnän hyödyntäminen keskustojen kehittämisessä. Peräseinäjoen ja Ylistaron keskustojen nykytilanne on haastava, koska kuntaliitosten jälkeen keskusta-alueiden yritystoiminta ja asukkaiden aktiivisuus ei ole virinnyt toivotulla tavalla. Hankkeen päätavoite on osakeskusten toiminnallinen aktivoiminen ja vetovoiman kehittäminen."

Niinpä niin, todellakin: keskusta-alueiden yritystoiminta ja asukkaiden aktiivisuus ei ole virinnyt toivotulla tavalla! Nyt, kun peruspalvelut on yksi toisensa perästä joko jo ajettu alas tai ollaan ajamassa (kuten 2-opettajaiset kyläkoulut) kaupungin päättäjät ja virkamiehet ovat todenneet kehittämistä viestinnän hyödyntämisessä ja yhteistyön tiivistämisessä!

Kaksi valtuustokautta toiminut Peräseinäjoen asukaslautakunta on omalta osaltaan viestittänyt ja yrittänyt ylläpitää yhteistyötä. Arvatkaapa millaisin tuloksin? Kirjelmiin, kannanottoihin ja muihin huomioihin alueen palvelujen ylläpitämiseksi, kehittämiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi ei ole suostuttu vastaamaan puhumattakaan että ne olisivat tulleet ao. lautakunnan käsittelyyn.

Nyt kun palvelut on supistettu jo miniminimiin, aletaan kehitellä tällaisia projekteja.

Montako nuorta perhettä luulette tänne rakentavan, jos meillä on tarjolla poniratsastusta pari kertaa vuodessa, työpajatoimintaa lapsille kerran kesässä. Tai eläkeläisten piirille parit päivätanssit.

Ymmärrän erittäin hyvin, että aika muuttuu. Yhteiskunnan toiminnot ja kaupunkilaisten vaatimukset muuttuvat, sen ymmärrän. Mutta sitä en ymmärrä, että toiminnot vain ajetaan alas. Konsultitko niin määräävät.

Eikö yhteistyö tarkoita sitä, että molempia osapuolia kuunnellaan? Että toimintojen jatkamista suunnitellaan yhteistyössä eri osapuolten kanssa? Että haetaan uusia toimintamalleja, jotka sopivat kaikille osapuolille.

Kylillä on aktiivisia ihmisiä, jotka antavat aikaansa ja voimavarojaan yhteiseksi hyväksi. Heillä on kehittämisen arvoisia ideoita, mutta norsunluutornista katsottuna ne ovat vain olankohautuksen arvoiset.

Projekteja tulee ja niitä menee. Kuka niiden tuottavuuden pystyy mittamaan. Useassa tapauksessa voi todeta kuten vanha kansa aikoinaan: Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Avoin yhteistyö, oikeista asioista puhuminen puuhastelun sijaan, sitä kaivataan!

Matka tähän pääsiäiseen

 

Taidan olla kaupungin tämän kulman ainut ortodoksi. Aikaisemmin täällä kuulema oli yksi, ja sekin hullu. Näin minulle eräs nuori nainen kertoi kuullessaan aikomukseni vaihtaa kirkkokuntaa.

Minkälainen oli tieni tähän uskontoon? Lyhyesti sanottuna se oli todella pitkä, monivaiheinen ja täynnä luopumista ennen kuin lopullinen päätös asialle laitettiin pääsiäisenä 2008.

Niin, mikä tai mitkä asiat johtivat tähän päätökseen?

Asuimme nuorena perheenä Pohjois-Karjalassa ja työskentelimme molemmat koulumaailmassa. Sitä kautta tutustuimme ortodoksisiin opettajiin ja uskontoon. Asuinpaikkamme sijaitsi lähellä Heinäveden luostareita, joissa tulikin vierailtua. Valamossakin kävimme paljon ennen kuin se sai nykyisen muotonsa.

Ortodoksisuus kiinnosti, herätti ajatuksia. Kuuntelin ja katsoin pääsiäisyön palveluksia. Kuuntelin musiikkia ja pohdin.

Olin kasvanut ja elänyt hyvin moniuskoisessa ympäristössä: isän suku ja etenkin rakas mummuni oli lestadiolainen. Hänen kanssaan kävin monet seurat Reisjärven Räisälänmäellä. Rakas kummitätini oli helluntalainen, joka tilasi vuosikaudet minulle Hyvä Paimen -lehden. Avioiduin vanhaan pappissukuun ja liikuin heränneitten parissa ja viihdyin siellä. Mutta jotakin kaipasin.

Elämä kulki latujaan ja vuonna 1988 perhettämme kohtasin suuri suru. Perheenisä menehtyi äkillisesti. Jäin  neljän pojan yksinhuoltajaksi.  Ensimmäiset kuukaudet meni epäuskoisessa sumussa: hän on vain jossakin poissa. Matkalla. Palaa kyllä.

Vähitellen hiipi masennus: tämä on lopullista. Meidän on pärjättävä  näin. Tein paljon virheitä. En ollut katrihelenamaisen seestynyt, vaan täynnä kauhua, pelkoa, epävarmuutta. Hain helppoa ulospääsyä, mutta eihän sellainen kauaa auta.

Silloin sain voimaa muutamasta ortodoksisesta äänilevystä, jotka omistin. Saatoin soittaa niitä tunti toisensa jälkeen. Vanhin poikani sanoi monta kertaa: Tämä on taas SE päivä! Musiikki rauhoitti, antoi voimaa. Hengellinen kotini siirtyi ortodoksisuuteen.

Lopullisen sysäyksen muutokseen koin pääsiäisenä 2007, kun satuin kuulemaan radiosta ohjelman, missä ortodoksinen pappi, isä-Gaius kertoi musiikkivalinnoistaan ja liittymisestä ortodoksiseen kirkkoon. Myös monet seikat luterilaisella puolella vaikuttivat päätökseeni.

Matka pääsiäiseen 2008 ja ortodoksiseksi kesti 37 vuotta. Tuo pääsiäinen oli mieliin painuva: sain mirhavoitelun, liityin Vaasan ortodoksiseen seurakuntaan ja sain tietää tulevani isoäidiksi! Pääsiäinen oli täynnä iloa ja riemua, uuden syntymistä.

kylmäkalle www.fi

Seinäjoen sosiaalilautakunta on tehnyt päätöksen. Sen päätöksen mukaisesti kaupungissamme aletaan kokeilla vanhuksille ateriapalvelun lämpimän ruoka-annoksen muuttamista omapalvelu-pakastepalveluksi.

Vanhuksen talouteen tuodaan tietynlainen pakastinkaappi ja se täytetään parin viikon ateria-annoksilla. Kun kaapista ottaa annoksen, kaappi ohjeistaa käyttäjää ja kertoo minkä aterian asiakas otti. Kaapin päällä on mikro, jossa annoksen voi lämmittää.

Kaikki on tosi mahtavaa näin mikroja ja pakastimia ja tietokoneita käyttäneelle. 

Voin hyvin kuvitella kaupungin liitosalueen laita-laitamilla elelevän mumman ja paapan tunnelmia, kun se mahdollisesti ainoa päivittäinen ihmiskontakti, joka ateriapalvelun kuljettaja on hänelle ollut, otetaan pois. Kaapille voi tietysti ihmetellä auringonpaistetta tai lumipyryä, mutta kaapin robotti kertoo vain monotonisesti: otitmakaronijauhelihalaatikonlokerostajokaontyhjävoitsulkeaovenijayrittääuudelleentaivirheenjatkuessaotayhteysasiakaspalveluummewww.fi

Tämän suunnittelun myötä kaikki palvelut minimoidaan kaupungin säästöbudjetin varjolla. Ei siinä auta vaikka kaupunginvaltuuston puheenjohtaja itse on susirajalta.

Olen ymmärtänyt, että yhteiskuntarakentaminen vaatii tehokkuutta. Siihen pyritään siirtämällä ihmisiä taajamista kaupunkikeskukseen. Sammatit, Juupakylät ja muut vastaavat saavat päättäjien mielestä luvan muuttua villieläinten temmellyskentiksi. Jo tällä hetkellä on suden henki paljon ihmishenkeä suojellumpi ja kallisarvoisempi. Suden luvattomasta kaadosta riittää lehtiotsikoita ja poliisivoimia tapauksen tutkimiseen. Vanhuksen ryöstäminen tai hengiltä potkiminen alkaa olla jokapäiväistä "lähimmäisen rakkautta".

Mutta vielä tuosta pakasteateriapalvelusta. Miten ihminen, jolla muutenkin on vaikeuksia muistaa sähköteknisiä hienouksia voi selvitä jäisistä aterioista? Miten ihminen, joka ei välttämättä muista syödä lainkaan, muistaa ottaa ruokaa kaapista?

Kaikkiin kysymyksiin on kaupungin vanhustyönjohtajilla oiva neuvo: te saatte kaikki tarvittavat tiedot nettisivuiltamme www.fi.

Juu, siitä vaan näpyttelemään pakastekaapin kylkeä. Jospa se robotti pystyy ihmevoimillaan yhteyden ottamaan. Laajakaistoja odotellessa!

Perintöjä ja perintöjen jakoja

Puolisoni lahjoi minua tänään uudella sähkövatkaimella. Sellaisia oli S-etukortilla saatavissa 19,90 euron kohtuulliseen hintaan.

Puoliso heräsi lahjontaan, kun kauppamatkalla kerroin käyttäväni vatkainta, jonka täytyy olla jo yli 30 -vuotias. Sen vuoksi, että pakkoperin sen vanhapiikatädiltäni 1993 kesällä ja se oli ollut hänellä jo vuosikymmenen ainoana kodinkoneena.

Mistä päättelen, että se olisi ollut tätini ainoa kodinkone? Siitä, että sisarensa pihalle levitetystä irtamistosta ei löytynyt kahvinkeitintä, ei vohvelirautaa, ei fööniä, ei pyykinpesukonetta. Ei mitään muuta sähköistä laitetta kuin tuo jo käytössä kulahtanut vispilä :)

Ei siitä jaettavasta irtamistosta löytynyt myöskään pyyheliinoja, ei lakanoita, ei astioita kuin jokunen lautanen. Toki liiterin orteen oli hengareissa ripustettu vanhoja mekkoja ja lattialla oli kasa iänikuisia äänilevyjä.

Kovin vaatimattomasti oli tätimme elänyt, kun jaettavaa tavarakasaa katseli. Toki muutama huonekalu oli tuotu paikalle, ja niinpä kaappasin itselleni komean pöydän.

Huvittavaa on, että me kaikki edesmenneitten veljien lapset tiesimme. Me tiesimme, että pari sisarta oli vienyt suurimman osan irtaimistosta 'turvaan' erään tuttavan varastoon. Niitä ei tuotu jakoon, kun niiden kuljettaminen pääkaupungista olisi ollut tavattoman hankalaa.

Vanha sananlasku sanoo: Ahneella on p*******n loppu. Niin oli muuten tässäkin tapauksessa. Suurin osa piilotetusta irtaimistosta paloi myöhemmin.

Mutta sähkövatkain on palvellut minua todella mainiosti. Tänään siirrän sen käytettäväksi vain juhlatilaisuuksiin leivottaessa!

Taas se vanha virsi

Valmistuin perushoitajaksi keväällä 1991. Kun aloitin koulun, työmahdollisuudet olivat hyvät. Aloitusvuosi oli 1990 ja koulutus kesti 1,5 vuotta. Kun valmistuin, oli lama jo iskemässä. Sain kesälomien ajaksi töitä kotisairaanhoidossa ja syksyllä aloitin sijaisena vuodeosastolla, joka oli täynnä vuoteeseen hoidettavia vanhuksia.

Kun aloitin työt osastolla, aamuvuorosta yksi hoitaja siirtyi terapiahoitajaksi aina n. klo 10. Hänen tehtävänsä oli lukea päiväsalissa istuville sanomalehteä, kertoa uutisista, järjestää pieniä leikkejä, laulattaa jne.

Lama iski täysillä: laskimme vanhusten vaippoja, tarkastelimme indikaatiotähtiä vaippojen takapuolessa, säästimme pyykkiä, emme saaneet lyhytaikaisija sijaisia ja terapiahoitajan tehtävät loppuivat, sillä kaikki vähäiset käsiparit tarvittiin vaipattamaan ja pesemään potilaita. Kiristys näkyi kaikessa muussa paitsi ei hallinnon puolella. Sieltä ei väkeä vähennetty eikä toimintoja supistettu - ainakaan näkyvästi.

Aamuisin saattoi olla hoitajavahvuudessa parin hoitajan vaje, mutta osastoavustaja ei osallistunut hoitotyöhön, ei myöskään osastonhoitaja. He odottelivat kansliassa lääkäriä tai mitä milloinkin, sairaanhoitaja kätkeytyi mieluusti lääkekaapin ovien suojaan.

Perushoitajat puskivat töitä niin paljon kuin ehtivät. Iltavuoron kolme hoitajaa ja 40 vanhusta merkitsi jatkuvaa kiirettä.

Kaikki ne opitut hoitometodit: vanhusten ja dementoituneiden (siihen aikaan ei ollut muistisairaita) ihmisyyden kunnioittaminen, omaisten haastatteleminen hoitosuunnitelmaan, vanhusten muistojen tukeminen, kodinomaisuus harhojen vähentämiseksi, virikkeiden luominen, jäi vain teoriaksi mieleen. Työ oli vain mekaanista hoitamista ilman suurempia ajatuksia hoitotyön muuttamisesta enempään potilaita aktivoivaksi ja kuntouttavaksi tavoitteena vanhuksen siirto kevyempään hoitomuotoon.

Yli kaksikymmentä vuotta on jauhettu samaa asiaa: hoidon porrastus ontuu. Terveyskeskusten vuodeosastot, joissa hoitopäivän hinta liikkuu lähellä kahtasataa euroa, muodostuvat vanhuksen kodiksi. Epäviihtyisiksi kodeiksi, joissa levottomat ja harhaiset asukkaat lääkitään paketeiksi.

Näin tapahtuu, kun ei ole riittävästi kodinomaisia hoitomuotoja. Ruotsissa vanhus viipyy vuodeosastolla akuutissa tapauksessa n. viikon, sen jälkeen hänet siirretään kuntoutussairaalaan, jonka hoito aika on n. kuukausi. Tässä ajassa kotona tehdään tarvittavat muutostyöt vanhuksen kotona olemisen varmistamiseksi. Kaikella tavoilla pyritään turvaamaan kodinomainen asuminen ja aktiivisuuden säilyminen. Nimittäin on niin, että viikon makaaminen sänkypotilaana aiheuttaa kuukauden kuntouttamisen liikkumisessa.

Meillä palkitaan vuosittain hoitokoteja, joissa on siirrytty uusiin menetelmiin tyyliin: Hoito pohjautuu TunteVa-toimintamalliin, jossa muistisairas ihminen kohdataan arvostavasti hänen tunteitaan ja tarpeitaan kuunnellen. Hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja sitä, että vanhuksille jää kohtaamisista miellyttävä muistijälki.

 X-kodissa tavoitteena on vanhusten jäljellä olevien voimavarojen ja toimintakyvyn tukeminen. Hoitotyössä hoitajan persoona on tärkeä työväline ja hoitajien erityistaitoja on hyödynnetty. Järjestetty viriketoiminta on monipuolista.

Toisin sanoa, tämä tapa hoitaa on yhä edelleen uutta ja ihmeteltävää, kun sen pitäisi olla itsestään selvää ja joka kunnassa toteutettavaa.

Mistä meille on kotiutunut ajatus, että pyjamassa makuuttaminen on parasta mahdollista hoitoa ihmiselle, jonka ongelmat ovat iän aiheuttamia kulumisia!

Helmikuun 7. päivä tuli A-talk -ohjelmassa ohjelma Pelottava vanhuus. Aalto-yliopiston professori Erkki Vauramo kertoi Suomen olevan ainoa maa Euroopassa, jossa uskotaan dementian paranevan makuuttamalla.

 

Oheinen kuva on oman terveysasemamme ulkoseinästä. Ei mitään miellyttävää katsottavaa, vai mitä tuumaatte. Asiakkaitten ulkoistaminen on kovaa vauhtia käynnissä!

Hyvää ystävänpäivää!

Nopeasti valon määrä lisääntyy, päivät pitenevät ja kaukainen kevään henkäys jo joskus hipaisee ulkona liikkujaa.
Aamulla Niementiellä oli + 0,5 astetta, kun Kuopus viestasi puolestaan pohjoisen Tansanian aamulämpötilan: +18 astetta. Päivisin lämpö kipuaa siellä 35 asteeseen. Ei tarvitse ihmetellä, että matkaajien talvitakit ja karvalakit joutivat Helsinki-Vantaan roskikseen :)

Käväisin pikaisesti pääkaupungissa. Lähdin tiistaina klo 11.42 junalla, johon ehdin viime viikolla ostaa VR:n tarjouslipun 20 euroa. Paluukyyti oli eilen klo 14.06 lähtevään junaan. Matkalippuja ostaessani ilo oli suuri, kun kyseiseenkin junaan oli mahdollisuus tarjouslippuun. Kerrankin VR yllätti positiivisesti.

Helsinkiin minua kutsui poikani, joka oli saanut kutsun elokuvan Les Miserables'n kutsuvierasensi-iltaan. Tällaista kutsua on äidin vaikea vastustaa, kun mitkään työvelvoitteet eivät pakota paikalla oloa kotosalla.

Minulle jäi mukavasti aikaa odotella Tennispalatsin kahviossa seuralaistani ja varsinaista kutsuvierasta. Yritin olla oikea kaupunkilainen ja siemailin capuccinoani. Kuitenkin tarkkasilmäinen katsoja näki heti, että silmäilin uteliaana ympäristöäni, tarkkailin kanssaihmisiä ja olin vilpittömän utelias. Niin kuin aina kun pääsen/lähden ihmisten ilmoille.

Pikkuhiljaa alkoi kutsuvieraita saapua. Etujoukoissa tuli Marjatta Leppänen, jonka kanssa työskentelin nuoruudessa samoissa tiloissa. Hän teki töitä Kaleva -matkatoimistossa ja minä Kansallis-Osake-Pankissa. Meillä (ja presidentillämme) on sama syntymäpäivä, 24.8., mutta vuodet eivät täsmää!

Hän lauleli jo siihen aikaan, minulla oli elämän ura vielä täysin hakusassa. Jossain vaiheessa Marjatta nai Kallen ja minä Villen! Ja molemmilta nuo avioliitot ovat aikoja sitten päättyneet.

Rita Tainola vaani aulassa 'uhrejaan', valokuvaajat ja eri lehtien toimittajat yrittivät bongata tuttuja kasvoja, kuten seuralaistani. Muutamat aikakauslehtien toimittajat tunnistivat hänet ja halusivat kommentteja Suomen euroviisuvoittajatiimistä http://www.viisukuppila.fi/team-ding-dong-lahtee-malmon-euroviisuihin-voittamaan/

Itse tunnistin tutun valokuvaajan: Kuopuksen best-manin, Lapkon pomon Ville Maljan. Muutaman sanan ehdimme vaihtaa hänen kanssaan syksyisten häiden tunnelmista.

Istuimme jo teatterisalissa, kun tämän aamun Yle 1:n ystävänpäivävieraat Aira Samulin ja Jorma Uotinen saapuivat paikalle.

Tokihan siellä monta muutakin 'tuttua' oli, mm. Pentti Hietanen puolisoineen, Kaarina K kultakirjaillussa jakussaan, Lauri Nurkse jne jne.

Itse elokuva , joka on musikaali,( http://www.lesmiserablesfilm.com/splashpage/)

pohjautuu Victor Hugon romaaniin Kurjat. Toteutus on mielestäni upea, ei ihme että se on jo tähän mennessä palkittu.
Yllä kuvassa on pikku-Cosette, josta muotoutuu yksi elokuvan tärkeistä naisroolihahmoista. Ja jäi minun sydämeeni herkkine lauluineen.
Anne Hathaway oli aivan eri Anne kuin Paholainen-pukeutu- Pradaan-Anne! Loistavaa työtä, hurjaa työtä. Molemmat pääosamiehet, Hugh Jackman ja Russell Crowe, ovat todella vahvoja, karismaattisia.

Menkää katsomaan ja nauttimaan!

Elokuvan jälkeen oli ranskalaishenkinen cocktail-tilaisuus, jonka

 
juustotarjoilusta löysin herkullisen Morbier-juuston! (Kertokaa, mistä sitä Seinäjoen seudulla saa!)

Niin, ja sain vaihtaa Jesse Kaikurannan kanssa muutaman sanan (ts. kiittää häntä herkistä lauluista)!

Ilta päättyi perheiltapalaan Pihliksessä, jossa elävistä kuvista huolehti kaksi pientä pojanpoikaa. Toinen heilui käsi kipsissä, toinen oli ylen onnellinen ja iloinen Emppu-sedän mukana olosta ja halusi omistaa sedän yksin itselleen tyyliin: minäolenpoikanenapinaolesinääitiapinaminäolenjapaninmakakipoikanen......

Kohtalon monet polut

 

Elämä on kummallista. Kasvoin maaseudulla, maalaistalossa, mutta koskaan kukaan maanviljelijä ei ole tarjonnut minulle emännän paikkaa! Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa minunkin tieni johti ammattikoulutukseen ja virastoon. Sitä kautta minusta tuli virkanainen ja pappilan miniä.

Aikanaan perimme pappilasta joukon huonekaluja, jotka näyttivät 1970-luvun lastulevytetyissä huoneissa mammuteilta, iänkaikkisuuden jäänteiltä. Mutta siinä ne vain seisoivat kertomassa menneestä ajasta. Ja olihan Kuopuksen ja serkkunsa mukava leikkiä Matti ja Anna-Liisa Nykästä ja hyppiä pitkältä pietarilaisperäiseltä sohvalta lentomäkikisoja!

Elämä käänsi surulliset kasvonsa meihin, kun perheemme isä menehtyi äkillisesti. Se tapahtuma ravisteli perheen rakenteita perustuksia myöten. Kauhu, suru, ikävä,epätoivo ja toivo vaihtelivat perheen sisällä.

Aika kului ja vihdoin vuosi 1993 oli täynnä energiaa, toivoa, voimaa tehdä muutokset, joita tunsin tarvitsevani. Vanhimmat lapset olivat joko lähteneet opiskelemaan tai lähtemässä vuoden kuluttua. Monet sattumat johtivat elokuisena päivänä autiotalon pihalle. Satoi vettä. Harmaa maisema näytti tavallistakin harmaammalta. 

Rakennuksia oli paljon, osa kaatumaisillaan. Komea kivinavetta seisoi tukevasti perustuksillaan.  Navetan päässä komea lohkokivistä rakennettu kellari. Kaksikerroksinen aitta oli painunut, mutta ei pahasti. Talli ja puuliiteri joutivat purkuun. Asuinrakennuksen ikkunat oli rikottu edellisenä kesänä, keskikamarin repaleinen pitsiverho liehui tuulessa. Tuvan takana seisoi komea vaahtera, minun pyhä puuni.

Kurkistelin ikkunoista sisälle tupaan ja katselin maisemaa. Hoidetut viljapellot ympärillä, metsänraja kauempana, naapureita harvakseltaan. Rauhallista mutta ei yksinäistä, uskoin.

Syntymäpäivälahjakseni ostin kiinteistön! Ylpeänä esittelin hankintaani sukulaisille ja työkavereille.

- Kato miten komiaa ja puhasta hirttä! hehkutin ja sain osakseni sääliviä katseita, ihmetteleviä kysymyksiä ja ehkäpä vahingoniloakin.

- Mitä tuo aikoo tuolla kaikella tehä, luin heidän sanattoman viestin sisältönä.

Uskoa, työtä ja luottamusta tarvittiin, kun seuraavana kesänä työhön ryhdyttiin.

- Pane rullat rakennuksen alle ja lykkää se sinne, mistä se on kerran tähän tuotukin, kehottivat lapset, kun joutuivat olemaan, omien sanojensa mukaan, pakkotyöleirillä käydessään äitiä tervehtimässä.

Osa rakennuksista purettiin, mutta kaikki, mitä vain voitiin säästää, säästettiin. Ensimmäisenä jouluna yksi pojistani sanoi:

- Nyt minä ymmärrän, miksi tämän hankit. Tämä on oikea joulutalo! 

Vanha hirsinen talo on kuin ystävä. Aikaisempien asukkaitten jäljet näkyvät ja tuntuvat. Joskus olen kuulevinani askeleita, jotka alkavat ja loppuvat eikä ketään tule. Yli satavuotiaat seinät kestävät ja hengittävät ympärillä. Ja vanhat perintöhuonekalut löysivät takaisin oikeaan ympäristöönsä.

Mutta suosittelen urakkaa vain ja ainoastaan niille, jotka uskovat unelmiinsa.

 

Itkunsekaista iloa

Viime viikonloppu meni aivan ihanissa tunnelmissa pääkaupungissa. Viikonlopun aiheena oli perheen lähtöjuhla Tansaniaan kehitysaputöihin lähtevälle nuorelle parille ja heidän tehtävään siunaaminen.

Perjantaina nousin IC-junaan Seinäjoelta. Ilokseni olin valinnut junan, jonka lähtöasema kotikaupunki on. Eli oli mukavasti aikaa asettautua matkatunnelmiin. Kuopus oli sitten Helsingissä, kylmässä ja viimaisessa, vastassa. Ja kun meillä oli sopivasti aikaa, päätimme iltaa odotellessa mennä nauttimaan rauhallinen väliateria. Paikaksi ehdotin Mayaa, (www.maya.fi)  joka sijaitsee Rautatietorin laidalla ja jonka tiedän tarjoilevan suosikkiannostani Ensalada dos Quesos'ia. Tämä annos sisältää vuohenjuustoa (namnam), grillattua halloumijuustoa (namnamnam), paahdettuja pähkinöitä, passionhedelmää, viinirypäleitä ja muuta suussa sulavaa. Jälkiruoan korvasi  chileläinen Tarapaca Carmenere reserva -viini, jossa tummaa suklaata, kanelia, kypsiä marjoja ja toffeeta. Maku on täyteläinen, mehevän hedelmäinen, jossa pitkä ja hieman mausteinen ja suklaisa jälkimaku. Kuopus nautti myös suosikkiannoksensa eli olutta ja Tortitza Pechuga de Polloa oluen kanssa.

Tämän leppoisan herkutteluhetken jälkeen olikin aika siirtyä Pihlikseen, jonne Vipe-miniän loihtiman tarjoilun ääreen kokoontui illan mittaan Emppu ja Kirsi-miniä. Tietysti mumman aarteet, pienet Kultakäpyset ja heidän isänsä olivat mukana illassa.

Kasvissosekeitto, pinaatti-feta -piirakka,  salaatti ja kuohuviini sekä iloinen seurustelu häivyttivät lähtöikävää, joka purskahti minulle sitten seuraavana päivänä Lähetysseuran kirkossa (www.suomenlahetysseura.fi).

Vaikka sylissäni ollut Nappi-koira päästeli rikinhajuisia suolikaasuja ilmaan, kyynelehdin aivan valtoimenaan kun kaksi siunattavaa pariskuntaa asteli piispa Erik Vikströmin johtaman papiston jäljessä kirkkosaliin.

Ehkä eniten ikävää aiheutti ajatus siitä, miten paljosta lasteni varhain menehtynyt isä on jäänyt paitsi ja miten paljon lapseni ja lastenlapseni ovat menettäneet, kun isä ei ole ollut jakamassa elämän suuria hetkiä. Siksi pidin aivan itsestään selvänä asiana olla läsnä nuorten juhlahetkessä. Ja kiitos myös Vipelle ja Tuokulle, jotka jakoivat tunnelmia kanssani. Läheisten läsnäolo on se tuki ja turva, jonka voimme vaivattomasti antaa.

Tilaisuuden jälkeen oli pieni kahvijuhlahetki ja siellä tapasin nuorenparin vihkipapin, Mari Pöntisen, joka on varmasti yksi tämän maan ihanimmista teologeista; iloinen, herttainen, luonnollinen, ystävällinen. Ts. ihminen, jonka lähellä paistaa aurinko. Aina.

Juhlassa puhuivat Lähetysseuran ulkomaantyön johtaja Rolf Steffansson, joka on työskennellyt pitkään juuri Tansaniassa sekä ulkomaantyön apulaisjohtaja Tero Norjanen, joka tuntee Thaimaan työkentän, sinne toinen työhönsiunatuista pariskunnista on lähtemässä.

Sunnuntaina sitten palasin jälleen kotoisiin ympyröihin monta kokemusta, elämystä ja ajatusta rikkaampana. Ainakin tunnen niin.