Taivas sylissäni

Eilen oli 3. adventtisunnuntai ja kirkoissa laulettiin kauneimpia joululauluja, niin kuin jo yli neljänäkymmenenä vuotena. Suomen Lähetysseura on tämän ihanan ja suomalaiseen mielenmaisemaan sopivan tapahtuman takana.

Tänä vuonna tapahtuman tuotto ohjataan kehitysmaitten vammaisille lapsille. Tämä kohderyhmä on koskettanut itseäni tosi syvästi, sillä saimme lokakuisella Tansanian matkallamme tutustua juuri vammaisten lasten asemaan omien nuortemme työtä seuraten ja heidän kokemuksiaan kuunnellen.

Ensimmäinen havainto, jonka tein heti alkajaisiksi oli kampurajalkaisten lasten ja aikuisten suhteellisen suuri määrä. Omassa maassamme ei ole vuosikymmeniin lonkka-ja kampuravammaisia  näkynyt. Vastasyntyneitten lonkkaviat korjataan saman tien lonkkatyynyllä tai -lastalla tai mahdollisesti operoimalla. Mutta mistä noihin savannikyliin sellaista apua olisi saatavilla, kun lääkärit ovat kymmenien kävelykilometrien takana ja suuremmat sairaalat satojen kilometrien. Niinpä ihminen joutuu sitten koko ikänsä kärsimään epämuodostuneesta jalasta, liikkumaan huonosti ja saa kylkiäisenä muita selkä- ja raajavaivoja rasituksesta.

Näitä kampurajalkaisia kuitenkin näkyi kylissä, sillä pahasti vammainen lapsi on synnin palkka ja hänet hyvin usein piilotetaan kaikilta. Nuoremme ovat jo lyhyehkön työkautensa aikana törmänneet usein tapauksiin, joissa lapsi on piilotettu savimajan pimeään nurkkaan, eikä ole syntymänsä jälkeen päässyt näkemään päivänvaloa. Tai hänet on sidottu liekaan kuin vuohi tai lehmä. Tai hänelle ei anneta riittävästi ruokaa eikä hänen puhtaudestaan huolehdita, jolloin myös fyysinen kasvu kärsii.

Onnekkaita ovat esim. ne sokeat lapset ja nuoret, joita tapasimme Irenten sokeain lasten koulussa. Heidän perheensä ovat huolehtineet heidät opetuksen piiriin. Eikä se opetus sisäoppilaitoksessa ole mitään ilmaista.

Mutta mikä on näitten nuorten tulevaisuus, kun terveidenkin lasten ammattikoulutus noilla syrjäseuduilla on vaikea järjestää? Mikä on ensi vuonna koulunsa lopettavan Georgen tulevaisuus sokeana, lähes kasvottomaksi palaneena, kaksisormisena siitä huolimatta, että hän on lahjakas, erittäin musikaalinen ja hyvin käyttäytyvä nuori mies?

Voin sanoa, että sitä on vaikea hahmottaa. Hänen pitäisi päästä opiskelemaan musiikki yliopistoon, mutta maan yliopistojen lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, että ilman jostakin saatavien kummien apua, ilman jostakin mahdollisesti saatavia stipendejä tai muuta säännöllistä avustusta, jatkokoulutukseen ei ole mitään mahdollisuutta.

Terveitten tyttöjenkin koulunkäynti jää usein vain muutamaan vuoteen, kun heidät myydään lapsivaimoksi. Perheet katsovat, ettei heihin sijoittaminen kannata.

Perheisiin syntyvien albiinolasten kohtalo taitaa olla kaikkein rankin. Taikausko rehottaa kylissä ja noitatohtorit käyttävät albiinojen ruumiinosia "parantamisseremonioissa". Niinpä albinoja surmataan, silvotaan ja pahoinpidellään. Kerrotaan että lihakauppiaan kaupankäyntiä vilkastuttaa albiinon pikkusormi lihakoukussa!

Albiinoilla on geneettisenä perintönä pigmentittömän ihonvärin lisäksi tavallisesti joko heikkonäköisyys tai sokeus sekä kohonnut ihosyöpäriski. Irenten sokeain kuorossa lauloi vierailumme aikana kolme albiinonuorta. Erityisesti eturivin sopraanotyttö liikutti minua. Miten ihana lauluääni lapsella voi olla!

Nämä lapset ovat jonkun äidin lapsia. Joku äiti on odottanut heitä, synnyttänyt heidät, uskonut parempaan ja joutunut monella tavalla pettymään ja luopumaan.

He ovat kerran pitäneet sylissään taivasta, mutta se on heiltä viety. Me voimme auttaa heitä jaksamaan. Me voimme auttaa, että tulevat äidit saisivat pitää taivasta sylissään, hoitaa ja kasvattaa perhettään edes vähän helpomman tulevaisuuden toivossa.

Karibu!

Maasaíden polkuja risteilee pitkin ja poikin. Yhtäkkiä joku tulee puskasta tai katoaa puskaan!
 

Tansanialainen tie, maantie, ajokaista, suojatie on jotakin aivan muuta kuin mihin eurooppalaisena olemme tottuneet. Meitä puhuttaa tiestön kunto, me vaadimme katuvalaistusta asumattomille taipaleille, heijastimia, huomioliivejä, ajovaloja, kevyenliikenteen väyliä niille muutamalle satunnaiselle jalan tai polkupyörällä liikkuvalle.

Ensimmäisenä iltana matka lentokentältä majapaikkaan antoi ensi kosketuksen siihen, mitä seuraavat kolme viikkoa saimme kokea: töyssyjä, monttuja, kuoppia, jalankulkijoita, autoja, moottoripyöriä, kaikkea mahdollista. Totesin silloin Kuopukselle ja puolisolle, että meillä peltotietkin ovat paremmassa kunnossa! Ja tämä havainto vahvistui koko ajan.

Vanha Mitsubishi Galantimme olisi menettänyt öljypohjansa, iskarinsa ja jäänyt mahastaan kiinni heti kättelyssä. Pajerot, Toyotat, Land Roverit, Jeepit ovat kova sana, kun ryskyttää pahimmillaan 20 km/tunnissa eteen päin :)


Matka Lushotosta Morogoroon ei kilometreissä ole mahdoton, mutta aikaa siihen tärveltyy 6-7 tuntia. Aikaan vaikuttaa ratkaisevasti, montako kymmentä rekkaa puskee raskaissa lasteissa pitkien rinteiden päälle. Monilta loppuu vauhti ja kulkupeli hyytyy kesken matkan.

Aikaan vaikuttaa monet pienet ja suuremmat kylät, joiden läpi ajetaan ihmisiä ja kotieläimiä viliseviä kapeita teitä pitkin. Aikaan vaikuttaa myös se, millaiseen liikennevirtaan pujahdat/pääset/joudut kun käännyt Dar es Salaamista Morogoroon vievälle tielle.

Poikkeuksetta kaikki rahtiliikenne maan satamakaupungista Dar es Salaamista kulkee maanteillä. Ja kun ne maantiet eivät todellakaan ole meidän moottoriteitä eikä valtateitä kunnoltaan eikä leveydeltään. Mutta merkillisesti kolme autoa rinnakkain niihin sopii. Ja käsimerkein sekä valoja räpsyttämällä pyritään kertomaan vastaantulijalle tai ohitettavalle omista aikeista.

Kyljelleen kellahtaneita rekkoja näki joka reissulla. Samoin miehiä vaihtamassa rengasta, kurkkimassa konepeltin alle tai muuta vastaavaa. Kolareitakin satuimme näkemään enemmän kuin eläissäni olen Suomessa nähnyt.

Vaikuttavien liikennemerkki on Hatari (Vaara) suurella pääkallon kuvalla varustettuna. Eikä niitä turhiin paikkoihin oltu laitettu, sen verran näytti suojakaiteita ja tien penkkoja jyllätyn.

Autoissa ei käytetä ajovaloja. Valot sytytetään yleensä vasta sitten, kun ei enää tahdo nähdä eteensä. Kävelijöitä ja pyöräilijöitä on paljon: eivätkä ne ihmiset ole kuntoilemassa, lenkillä.

Naisilla on pään päällä yksi 15 litran vesiastia ja samanlainen molemmissa käsissä, selässä lapsi ja vatsassa toinen. Miehet vievät polkupyörien päällä hirveitä heinä- tai puukuormia. Sillä ei ole juuri väliä onko pimeä vai ei. Kuopus kertoikin, että paikalliset ovat tottuneita liikkumaan ja näkemään säkkipimeässä!

Ajattelin tehdä hyvän työn ja kotiin palattuani hankkia Irenten koululaisille heijastimet.

- Älä missään nimessä tee sitä, sanoi Kuopus ja jatkoi: ne heijastimet on sulatettu alta aikayksikön ja muovista on valmistettu jotakin muuta - tarpeellisempaa.
Se on Allahin tahto, jos joku jää auton alle!

Bussikuskit ovat oma rotunsa. He ajavat kuin hurjapäät, aikataulut painavat päälle ja pomo vaatii tehokkuutta.

Lähdettyämme Morogorosta takaisin Darin tietä, yksi marcopolo-bussi ohitti meidät ainakin 5-6 kertaa ennen kuin käännyimme kohti Korogwea ja marcopolo jatkoi Dariin. Eikä Kuopuskaan vitkastellut matkanteossa. Aina kun bussi pysähtyi matkustajien vuoksi, pääsimme ohi ja jopa niin kauas, ettei marcopoloa näkynyt horisontissakaan, mutta ei mennyt kauan kun se taas puhalsi ohitsemme!

Kerrotaan, että kuljettajat käyttävät huumeita jaksaakseen paahtaa pitkää päivää pitkillä reiteillä ja huonoilla teillä. Siksipä en ihmetellyt, kun Kuopus ei sallinut meidän palata lentokentälle bussin kyydissä :)



Kuvakaappaus internetistä: Two men on boda boda in Uganda!

Dalla dallat ja boda bodat ovat näppäriä lähiliikenteessä. Dalla dallat ovat pikkubusseja ja ne tosin ajavat pitemmilläkin reiteillä, kun taas boda bodat ovat moottoripyörätakseja.

Meidän ei sallittu kokeilla kumpaakaan, eikä vuoristotiematka Mombosta Irenteen boda bodan kyydillä todellakaan korkeanpaikankammoista houkutellutkaan.

Täällä ihmettelen, kenelle noita kevyenliikenteen väyliä oikein on rakennettu.

Palasin eräänä iltana katuvalojen valaistessa koko 42 kilometrin matkan. Koko matkalla näin yhden jalankulkijan! Muutoin tiet olivat autiot ja tyhjät. Ja tyhjyys on valaistu!