Puoliso heräsi lahjontaan, kun kauppamatkalla kerroin käyttäväni vatkainta, jonka täytyy olla jo yli 30 -vuotias. Sen vuoksi, että pakkoperin sen vanhapiikatädiltäni 1993 kesällä ja se oli ollut hänellä jo vuosikymmenen ainoana kodinkoneena.
Mistä päättelen, että se olisi ollut tätini ainoa kodinkone? Siitä, että sisarensa pihalle levitetystä irtamistosta ei löytynyt kahvinkeitintä, ei vohvelirautaa, ei fööniä, ei pyykinpesukonetta. Ei mitään muuta sähköistä laitetta kuin tuo jo käytössä kulahtanut vispilä :)
Ei siitä jaettavasta irtamistosta löytynyt myöskään pyyheliinoja, ei lakanoita, ei astioita kuin jokunen lautanen. Toki liiterin orteen oli hengareissa ripustettu vanhoja mekkoja ja lattialla oli kasa iänikuisia äänilevyjä.
Kovin vaatimattomasti oli tätimme elänyt, kun jaettavaa tavarakasaa katseli. Toki muutama huonekalu oli tuotu paikalle, ja niinpä kaappasin itselleni komean pöydän.
Huvittavaa on, että me kaikki edesmenneitten veljien lapset tiesimme. Me tiesimme, että pari sisarta oli vienyt suurimman osan irtaimistosta 'turvaan' erään tuttavan varastoon. Niitä ei tuotu jakoon, kun niiden kuljettaminen pääkaupungista olisi ollut tavattoman hankalaa.
Vanha sananlasku sanoo: Ahneella on p*******n loppu. Niin oli muuten tässäkin tapauksessa. Suurin osa piilotetusta irtaimistosta paloi myöhemmin.
Mutta sähkövatkain on palvellut minua todella mainiosti. Tänään siirrän sen käytettäväksi vain juhlatilaisuuksiin leivottaessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti