Siionin virsiä ja kummilapsia

Kun uskaltaa antaa itselle aikaa ja jättää huolensa Herran


Vaasan kirkossa odottelemassa esiintymisvuoroa
 

haltuun, voi löytää elämäänsä juuri sitä mukavaa, rentouttavaa, opettavaa sisältöä, jota on kaivannut.

Olen aina pitänyt laulamisesta ja erityisesti kuorolaulusta. Kotipitäjässäni kuljin yhdessä äitini kanssa kirkkokuorossa ja lauloin myös viihdekuorossa. Lapset olivat pieniä ja silti oli aikaa käydä harjoituksissa ja esiintymisissä. Pieni Emppu, alle kaksivuotiaana, lauloi alton stemmaa "kaukana kaukana, mikä siellä" rattaissa, kun mummo lykkäsi kaksosia kirkonkylällä.

Elämässä sattuu asioita, joita emme itse päätä ja laulu jäi pitkäksi aikaa. Asuinpaikkakuntakin vaihtui ja elämän kuviot muuttuivat hyvin perinpohjaisesti.

Pari kertaa aloitin harjoittelun paikallisen viihdekuoron mukana, mutta se ei tuntunut lainkaan omalta kuorolta. Niinpä päätin, että antaa elämän viedä. Kuoro tulee, jos on tullakseen.

Ihmeellistä on elämä ja tämän päivän some. Sieltä löytyi ystäviä vuosien takaa ja kas, he alkoivat houkutella valtakunnalliseen kristillisten eläkeläisten kuoroon. Lähdin empien, mutta kuoro ja laulut tuntuivat hoitavilta, lohduttavilta. Juuri siihen elämän tilanteeseeni sopivalta.

Ja kun pää oli avattu, löytyi vielä kaksi kuoroa lisää, kuoroja jotka laulavat Siionin virsiä. Niitä virsiä, joita yli 20 vuotta sitten lauloin terveyskeskuksen vuodeosastolla potilaille iltavirsinä. Niitä virsiä, joita niin monilla Herättäjäjuhlilla olin yhdessä perheen kanssa veisannut.

Tämä kevät onkin ollut kovaa laulamista, sillä olemme valmistautuneet Lapuan Herättäjäjuhlille heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kolmen tunnin harjoittelut eivät väsytä vaan virret hoitavat ja porukka tukee.

Olen saanut aivan uutta sisältöä eläkepäiviin ja astmalääkärini on tyytyväinen harrastukseen, joka tukee sairauden hoitoa!

Joskus kannattaa odottaa ja antaa ajan näyttää.

*************




Dugan lapsia
 

Vuosi on kulunut myös maasaityttöjen kummiryhmän "vetäjänä". Ryhmä lähettää avustuksensa kuukausittain Suomen Lähetysseuran kautta. Tavoitteeksemme asetimme komeat 1 000 000 Tansanian shillinkiä vuodessa ja olemme ylittäneet tavoitteemme jo reippaasti. Ryhmä jatkaa avustusta myös seuraavalle vuodelle.



Koulupukuinen Domina vilkuttaa kuvaajalle
 

Maasaitytöistä vain harvat voivat jatkaa koulunkäyntiä yläasteelle, sillä perheillä ei ole varaa kouluttaa lapsia ja koulut saattavat olla kaukana kodista. Kylän ala-asteella voi opetus olla niin heikkotasoista ettei lapsi välttämättä pääsekään jatkamaan. 

Vaikka Tansanian lain mukaan tyttöjen alin avioliittoikä on 15 vuotta, ei lakia pystytä valvomaan.
Maasaiperinteen mukaan tyttö naitetaan teini-iässä ja perheelle on tärkeä 15-20 naudan morsiusmaksu. Sulhanen on tavallisesti tyttöä huomattavasti vanhempi ja miehellä voi olla jo useita vaimo ennestään.

Maasaisoturit eli moranit voivat jopa ryöstää tyttöjä vaimoksi itselleen tai vanhemmille miehille.


Perheiden hyvinvointi, erityisesti lasten, on paljon kiinni äidin osaamisesta. Siksi jokainen vuosi, jonka tyttö pysyy koulussa, vahvistaa häntä sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Lisäksi olen pienen tansanialaisen Domina -tytön kummina. Domina on orpo 6-vuotias iloinen tyttö, joka on suomalaisten avustustyöntekijöitten avustuksella saatu sisäoppilaitokseen, missä hän saa opetusta ja täysylöspidon. Hoito on kuitenkin maksullista ja siksi Domina tarvitsee itselleen kummeja.

 Jos joku tämän lukevista haluaa lisää tietoja hänestä tai maasaityttöjen kummiryhmästä, ota yhteyttä!

Minulla on varaa tähän avustustyöhön. Mielestäni 20 euroa kuukaudessa menee näin paljon enemmän talteen kuin turhanpäiväisyyteen kotimaassa.

Taivas sylissäni

Eilen oli 3. adventtisunnuntai ja kirkoissa laulettiin kauneimpia joululauluja, niin kuin jo yli neljänäkymmenenä vuotena. Suomen Lähetysseura on tämän ihanan ja suomalaiseen mielenmaisemaan sopivan tapahtuman takana.

Tänä vuonna tapahtuman tuotto ohjataan kehitysmaitten vammaisille lapsille. Tämä kohderyhmä on koskettanut itseäni tosi syvästi, sillä saimme lokakuisella Tansanian matkallamme tutustua juuri vammaisten lasten asemaan omien nuortemme työtä seuraten ja heidän kokemuksiaan kuunnellen.

Ensimmäinen havainto, jonka tein heti alkajaisiksi oli kampurajalkaisten lasten ja aikuisten suhteellisen suuri määrä. Omassa maassamme ei ole vuosikymmeniin lonkka-ja kampuravammaisia  näkynyt. Vastasyntyneitten lonkkaviat korjataan saman tien lonkkatyynyllä tai -lastalla tai mahdollisesti operoimalla. Mutta mistä noihin savannikyliin sellaista apua olisi saatavilla, kun lääkärit ovat kymmenien kävelykilometrien takana ja suuremmat sairaalat satojen kilometrien. Niinpä ihminen joutuu sitten koko ikänsä kärsimään epämuodostuneesta jalasta, liikkumaan huonosti ja saa kylkiäisenä muita selkä- ja raajavaivoja rasituksesta.

Näitä kampurajalkaisia kuitenkin näkyi kylissä, sillä pahasti vammainen lapsi on synnin palkka ja hänet hyvin usein piilotetaan kaikilta. Nuoremme ovat jo lyhyehkön työkautensa aikana törmänneet usein tapauksiin, joissa lapsi on piilotettu savimajan pimeään nurkkaan, eikä ole syntymänsä jälkeen päässyt näkemään päivänvaloa. Tai hänet on sidottu liekaan kuin vuohi tai lehmä. Tai hänelle ei anneta riittävästi ruokaa eikä hänen puhtaudestaan huolehdita, jolloin myös fyysinen kasvu kärsii.

Onnekkaita ovat esim. ne sokeat lapset ja nuoret, joita tapasimme Irenten sokeain lasten koulussa. Heidän perheensä ovat huolehtineet heidät opetuksen piiriin. Eikä se opetus sisäoppilaitoksessa ole mitään ilmaista.

Mutta mikä on näitten nuorten tulevaisuus, kun terveidenkin lasten ammattikoulutus noilla syrjäseuduilla on vaikea järjestää? Mikä on ensi vuonna koulunsa lopettavan Georgen tulevaisuus sokeana, lähes kasvottomaksi palaneena, kaksisormisena siitä huolimatta, että hän on lahjakas, erittäin musikaalinen ja hyvin käyttäytyvä nuori mies?

Voin sanoa, että sitä on vaikea hahmottaa. Hänen pitäisi päästä opiskelemaan musiikki yliopistoon, mutta maan yliopistojen lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, että ilman jostakin saatavien kummien apua, ilman jostakin mahdollisesti saatavia stipendejä tai muuta säännöllistä avustusta, jatkokoulutukseen ei ole mitään mahdollisuutta.

Terveitten tyttöjenkin koulunkäynti jää usein vain muutamaan vuoteen, kun heidät myydään lapsivaimoksi. Perheet katsovat, ettei heihin sijoittaminen kannata.

Perheisiin syntyvien albiinolasten kohtalo taitaa olla kaikkein rankin. Taikausko rehottaa kylissä ja noitatohtorit käyttävät albiinojen ruumiinosia "parantamisseremonioissa". Niinpä albinoja surmataan, silvotaan ja pahoinpidellään. Kerrotaan että lihakauppiaan kaupankäyntiä vilkastuttaa albiinon pikkusormi lihakoukussa!

Albiinoilla on geneettisenä perintönä pigmentittömän ihonvärin lisäksi tavallisesti joko heikkonäköisyys tai sokeus sekä kohonnut ihosyöpäriski. Irenten sokeain kuorossa lauloi vierailumme aikana kolme albiinonuorta. Erityisesti eturivin sopraanotyttö liikutti minua. Miten ihana lauluääni lapsella voi olla!

Nämä lapset ovat jonkun äidin lapsia. Joku äiti on odottanut heitä, synnyttänyt heidät, uskonut parempaan ja joutunut monella tavalla pettymään ja luopumaan.

He ovat kerran pitäneet sylissään taivasta, mutta se on heiltä viety. Me voimme auttaa heitä jaksamaan. Me voimme auttaa, että tulevat äidit saisivat pitää taivasta sylissään, hoitaa ja kasvattaa perhettään edes vähän helpomman tulevaisuuden toivossa.

Karibu!

Maasaíden polkuja risteilee pitkin ja poikin. Yhtäkkiä joku tulee puskasta tai katoaa puskaan!
 

Tansanialainen tie, maantie, ajokaista, suojatie on jotakin aivan muuta kuin mihin eurooppalaisena olemme tottuneet. Meitä puhuttaa tiestön kunto, me vaadimme katuvalaistusta asumattomille taipaleille, heijastimia, huomioliivejä, ajovaloja, kevyenliikenteen väyliä niille muutamalle satunnaiselle jalan tai polkupyörällä liikkuvalle.

Ensimmäisenä iltana matka lentokentältä majapaikkaan antoi ensi kosketuksen siihen, mitä seuraavat kolme viikkoa saimme kokea: töyssyjä, monttuja, kuoppia, jalankulkijoita, autoja, moottoripyöriä, kaikkea mahdollista. Totesin silloin Kuopukselle ja puolisolle, että meillä peltotietkin ovat paremmassa kunnossa! Ja tämä havainto vahvistui koko ajan.

Vanha Mitsubishi Galantimme olisi menettänyt öljypohjansa, iskarinsa ja jäänyt mahastaan kiinni heti kättelyssä. Pajerot, Toyotat, Land Roverit, Jeepit ovat kova sana, kun ryskyttää pahimmillaan 20 km/tunnissa eteen päin :)


Matka Lushotosta Morogoroon ei kilometreissä ole mahdoton, mutta aikaa siihen tärveltyy 6-7 tuntia. Aikaan vaikuttaa ratkaisevasti, montako kymmentä rekkaa puskee raskaissa lasteissa pitkien rinteiden päälle. Monilta loppuu vauhti ja kulkupeli hyytyy kesken matkan.

Aikaan vaikuttaa monet pienet ja suuremmat kylät, joiden läpi ajetaan ihmisiä ja kotieläimiä viliseviä kapeita teitä pitkin. Aikaan vaikuttaa myös se, millaiseen liikennevirtaan pujahdat/pääset/joudut kun käännyt Dar es Salaamista Morogoroon vievälle tielle.

Poikkeuksetta kaikki rahtiliikenne maan satamakaupungista Dar es Salaamista kulkee maanteillä. Ja kun ne maantiet eivät todellakaan ole meidän moottoriteitä eikä valtateitä kunnoltaan eikä leveydeltään. Mutta merkillisesti kolme autoa rinnakkain niihin sopii. Ja käsimerkein sekä valoja räpsyttämällä pyritään kertomaan vastaantulijalle tai ohitettavalle omista aikeista.

Kyljelleen kellahtaneita rekkoja näki joka reissulla. Samoin miehiä vaihtamassa rengasta, kurkkimassa konepeltin alle tai muuta vastaavaa. Kolareitakin satuimme näkemään enemmän kuin eläissäni olen Suomessa nähnyt.

Vaikuttavien liikennemerkki on Hatari (Vaara) suurella pääkallon kuvalla varustettuna. Eikä niitä turhiin paikkoihin oltu laitettu, sen verran näytti suojakaiteita ja tien penkkoja jyllätyn.

Autoissa ei käytetä ajovaloja. Valot sytytetään yleensä vasta sitten, kun ei enää tahdo nähdä eteensä. Kävelijöitä ja pyöräilijöitä on paljon: eivätkä ne ihmiset ole kuntoilemassa, lenkillä.

Naisilla on pään päällä yksi 15 litran vesiastia ja samanlainen molemmissa käsissä, selässä lapsi ja vatsassa toinen. Miehet vievät polkupyörien päällä hirveitä heinä- tai puukuormia. Sillä ei ole juuri väliä onko pimeä vai ei. Kuopus kertoikin, että paikalliset ovat tottuneita liikkumaan ja näkemään säkkipimeässä!

Ajattelin tehdä hyvän työn ja kotiin palattuani hankkia Irenten koululaisille heijastimet.

- Älä missään nimessä tee sitä, sanoi Kuopus ja jatkoi: ne heijastimet on sulatettu alta aikayksikön ja muovista on valmistettu jotakin muuta - tarpeellisempaa.
Se on Allahin tahto, jos joku jää auton alle!

Bussikuskit ovat oma rotunsa. He ajavat kuin hurjapäät, aikataulut painavat päälle ja pomo vaatii tehokkuutta.

Lähdettyämme Morogorosta takaisin Darin tietä, yksi marcopolo-bussi ohitti meidät ainakin 5-6 kertaa ennen kuin käännyimme kohti Korogwea ja marcopolo jatkoi Dariin. Eikä Kuopuskaan vitkastellut matkanteossa. Aina kun bussi pysähtyi matkustajien vuoksi, pääsimme ohi ja jopa niin kauas, ettei marcopoloa näkynyt horisontissakaan, mutta ei mennyt kauan kun se taas puhalsi ohitsemme!

Kerrotaan, että kuljettajat käyttävät huumeita jaksaakseen paahtaa pitkää päivää pitkillä reiteillä ja huonoilla teillä. Siksipä en ihmetellyt, kun Kuopus ei sallinut meidän palata lentokentälle bussin kyydissä :)



Kuvakaappaus internetistä: Two men on boda boda in Uganda!

Dalla dallat ja boda bodat ovat näppäriä lähiliikenteessä. Dalla dallat ovat pikkubusseja ja ne tosin ajavat pitemmilläkin reiteillä, kun taas boda bodat ovat moottoripyörätakseja.

Meidän ei sallittu kokeilla kumpaakaan, eikä vuoristotiematka Mombosta Irenteen boda bodan kyydillä todellakaan korkeanpaikankammoista houkutellutkaan.

Täällä ihmettelen, kenelle noita kevyenliikenteen väyliä oikein on rakennettu.

Palasin eräänä iltana katuvalojen valaistessa koko 42 kilometrin matkan. Koko matkalla näin yhden jalankulkijan! Muutoin tiet olivat autiot ja tyhjät. Ja tyhjyys on valaistu!

Asante sana!

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
 

Asante sana, oli ensimmäisiä ja tärkeimpiä swahilinkielen sanoja/lause, joka opittiin ja joka oli opittava. Kiitos paljon, paljon kiitoksia. Me käytämme omassa kielessämme kiitos-sanaa tosi säästeliäästi, kun sen sijaan muualla maailmassa se on yksi käytetyimmistä ja tärkeimmistä sanoista.

Asante sana. Sitä kuulimme jatkuvasti ja sitä opimme (puolisoni uskalsi sanoa sen ääneen lähinnä vasta viimeisellä viikolla) käyttämään joka tilanteessa riippumatta siitä, ymmärsimmekö mitä meille oli puhuttu tai mitä tapahtui tai mitä tulee tapahtumaan, tarjoiluista puhumattakaan.

Asante sana, kun pappiloiden emännät tarjoilivat avotulen päällä, keittiön oviverhon takana kyyköttäen valmistettuja aterioita meille, isoille ja pulskille eurooppalaisille. Jotenkin hävetti, kun muisteli omaa keittiötä, jossa jää-viileä-pakastinkaappi, sähköllä toimiva hella- ja uuniyhdistelmä, mikro, jäätelökone, sauvasekoitin, yleiskone, sähkövatkain, kahvinkeitin, vedenkeitin jne helpottavat arkistakin ruoan valmistusta. Kun näki, että keittiönä oli todellakin verholla eristetty neliömetrin tai kahden tila. Kun näki ja tiesi, että vähästään hän valmisti.

Asante sana, kun nautimme kolmen ruokalajin dinneriä juomineen Beach Crab Resortin laajassa, avoseinäisessä ravintolassa ja kuu nousi horisontista nopeasti ja loi kuunsillan, jota pitkin olisi voinut purjehtia vaikka Intiaan.

Asante sana, mama-Ruben lähtölounaasta, jonka saimme nauttia Sokeain koululla hänen työhuoneessaan. Tarjolla oli mm. pilauta, tuota herkullista riisiruokaa, jota Kuopus oli toivonut ja jota hän ei uskonut meille tarjottavan. Samoin meille tarjottiin paikallisten suurta herkkua, kuivattua (ainakin luulen niin) kalaa, joka tuijotti vielä paloiteltunakin julman näköisesti tarjoiluastiasta.

Asante sana, lapset ja nuoret, joita kohtasimme. Vaikka monet teistä opiskelee sisäoppilaitoksissa, joissa kuri on todella ankara ja joissa joudutte osallistumaan aivan arkisiin työtehtäviin, otitte meidät, oudot mzungut avoimesti vastaan. Tulitte tervehtimään, tulitte tutustumaan ja muutamalla peruslauseella kerroin että: Mimi ni Tuula, Mimi ni mama
 Pedro! Ja yhteys oli saavutettu

Asante sana,George ja Sokeain koulun kuoro. Lauloitte meille ruotsiksi Sommarpsalmin. Kaikki kolme pitkää säkeistöä. Kaka-Pedron välitykselle kiitin teitä ja sanoin, että mikä tahansa koulu maailmassa olisi ylpeä teistä, niin upeita olette. Asante sana! Tuolla laulu olitte hurmannut Ruotsin Tansanian suurlähettilään niin, että mama-Ruben vielä meillekin innostuneesti kuvaili laulunne tuottamaa yllätystä ja iloa.  Asante sana!

Mieli täynnä kiitollisuutta olen päättänyt vielä palata maahan, jonka suunnaton koko, luonnon yllätyksellisyys ja ennen kaikkea lapset veivät sydämeni.

Asante sana, Tanzania!

Habari!

Ensi kosketusta Afrikan luontoon
 

Odotettu ja huolella suunniteltu matka päiväntasaajan eteläpuolelle toteutui kuukauden päivät sitten. Täytyy sanoa, että elämä on ennen ja jälkeen Tansanian, niin voimakas vaikutus kaikella kokemallamme on ollut. Puolisoni ei ehkä niinkään ole elänyt asioita takakäteen, hänhän on matkustellut Nepalissa, kavunnut Himalajan rinteitä, tutkinut Bangkokin nähtävyyksiä ja viettänyt viikonlopun Kwai-joella. Mutta minulle kaikki kokemani ja näkemäni ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Kaksi, kolme viikkoa olin joka yö Afrikassa ja vieläkin lähes jokaisena yönä näen ainakin miksatun unen tyyliin Afrikka-Suomi :)

 **************

 

Kun saavuimme Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle, oli klo 19.40. Suomen kesäaika ja paikallinen aika kävivät samassa tahdissa! Ulkona oli jo säkkipimeä kun kohtuullisen nopeiden maahantulomuodollisuuksien ja viisumin saamisen jälkeen pääsimme matkatavaroinemme ulos. Onneksemme meillä oli mukana Kuopukseni, joka oli huolehtinut Usa Riverin eräältä lodgelta sekä majoituksen viikonlopuksi että auton meitä hakemaan.

Tästä matkasta lentokentältä lodgelle alkoi tutustuminen paikalliseen infraan. Kun käännyimme ns. päätieltä lodgelle vievälle tielle, olin aivan kauhuissani. Tie oli täynnä metrisiä kuoppia, ympärillämme ei ollut kuin jotain piikkipensaikkoa ja pimeyttä.
- Oletko aivan varma, että täällä on jotain majoitusyrittäjyyttä, kyselin pojaltani. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei tie ole lainkaan huonokuntoinen.
Mutta kas, yhtä äkkiä valoa oli edessämme. Ja iso avoseinäinen rakennus ja sen edessä hymyileviä nuoria ihmisiä vastaanottamassa meitä tuoremehulasien kanssa.

 ***********

 

Siitä se lähti, kolmiviikkoinen reissaaminen, yöpyminen milloin missäkin, aterioiminen milloin missäkin ja tutustuminen paikalliseen väestöön.

Meillä oli matkallamme se onni, että nuoremme puhuvat swahilia ja sujuvaa englantia, joten kielivaikeuksia meillä ei ollut. Tosin Kuopus oli tarkka puheyrityksistäni erityisesti swahilinkielellä. Nopeasti hän huomautti, jos en heti ymmärtänyt vastata puoliääneen lausuttuun Shikamoo -tervehdykseen. - Marahaba, sain kuulla korvani vieressä ja toistin sanan kuuliaisesti :)

Nopeasti kuitenkin tavalliset tervehdykset tarttuivat korvaani ja viimeisellä viikolla, kun puolison kanssa kävimme Irente Farmilta hakemassa aamiaistarvikkeita, kummasti huutelin tervehdyksiä paikallisten rouvien kanssa!

*******************

Ensimmäisellä viikolla pääsimme Outreach-projektin mukana aivan Kenian rajan tuntumassa sijaitseviin maasaikyliin tutustumaan vammaisten lasten opetukseen, heidän läheisiinsä ja kyläyhteisöön.

Lapset olivat välittömiä, iloisia ja ihania, niin kuin kaikkialla. Puiden katveeseen levitettiin matto, jolle lastattiin erilaisia leikkitarvikkeita. Sillä aikaa kun aikuiset kävivät läpi kirjoihin merkittyjen lasten viimeisen kuukauden aikaiset kuulumiset, rakentelin duploilla lasten seurana.

Kyläläiset olivat järjestäneet yhteen savimajaan meille tarjoilua: kuumaa ja makeaa teetä sekä meidän uppopaistettuja munkkeja muistuttavia leivonnaisia ilman sokerikuorrutusta.

**************

 



Matka jatkui toiseen kylään, jonne projektin henkilökuntaa oli kutsuttu tutustumiskäynnille. Kylän vanhin oli huolissaan lasten koulutustilanteesta ja kun alueella oli hänen kertomansa mukaan useita kehitysvammaisia, oli vierailu perusteltu.

Kylässä oli iloinen vastaanotto. Kylän Baballa on kolme vaimoa ja lukuisa määrä lapsia. Lisäksi meille esiteltiin muuta perhettä. Perhekäsitys on siellä vähän erilainen kuin länsimaissa.

Kohta saapumisemme jälkeen meille tultiin kertomaan, että avotulella on grillattavana vuohi ja meidän sopii tulla katsomaan, onko se sopiva vieraiden nauttia.

 

Naiset pukivat päälleen maasaiden kauniita koruja ja aloittivat kulttuurille

ominaisen ketjulaulun yhden toisensa jälkeen. Rumpuna toimi tyhjä muovikanisteri!

Baban karjamäärä oli iso: vuohia ja lampaita isot laumat, hiehoja ja lehmiä kymmenittäin. Lehmän arvo on n. 400 euroa eli 800 000 Tzs!

Vietimme iloisen iltapäivän iloisten ja ystävällisten maasaiden parissa ja yöksi tulimme Horo Horon kaupunkiin Kenian rajalla.

*******************

 



Yhteenveto ensimmäisestä kosketuksesta paimentolaisheimoon:

- maasait ovat arvonsatuntevia, suoraryhtisiä, luonnon kanssa elävä paimentolaiskansa

- kumpi on parempi: tyttö myydään 10-12 -vuotiaana jollekin nuorelle miehelle vai että kylän Baba ottaa hänet 2. tai 3. vaimokseen ja huolehtii hänestä kuin tämän kylän Baba, jonka vaimoilla oli jokaisella oma talo, he olivat iloisia, heillä oli riittävästi ruokaa ja kaikilla hyvät vaatteet ja korut

- käsien peseminen ennen tarjoilujen nauttimista kuuluu asiaan: vettä tuodaan kannulla ja kaadetaan suoraan pestäville käsille, samoin ruokailun jälkeen, kun haarukoita ja veitsiä ei juuri käytetä. Meille sentään tuotiin lusikat riisiä varten :)

- infra on surkeaa: tiet ovat huonokuntoisia, toki tasankojen piikkipensaikoissa maasturilla ajetaan ilman teitäkin

- imin lämpöä ja aurinkoa

 

Syksy taas saa.....

Puolukat on poimittu, suurin osa matkannut kotimaisille markkinoille, toreille ja ravitsemusliikkeisiin, ja pieni osa säilötty itse. Mikään ei voi olla parempaa kuin puolukkatuoremehu. Paitsi karpalotuoremehu.

Puolison käden kuntoutus on edennyt asiantuntijoiden tyydytykseksi hyvin, mutta oma selkäni vihoittelee edelleen.

Huhtikuussa alkanut terveyskeskuspommitukseni on tuottanut kolme lääkärikäyntiä ja huomisen fysiatrin vastaanoton. Hidasta, ah niin hidasta on julkinen puoli hoidossaan. Monta kertaa olemme pohtineet kotona, eikö ihmistä kuunnella tarpeeksi vastaanotolla? Eikö häntä oteta vaivoineen tosissaan ja lähetetä välittömästi jatkotutkimuksiin? Ei, heitä pidetään jonossa.

Jonokirjanhoitaja on Seinäjoen terveyskeskuksen Kerberos. Hänen vallassaan on, kuka pääsee ja missä ajassa piipahtamaan lääkärin vastaanotolla saadakseen sieltä reseptin ja alkaakseen uuden ajanvarauksen ahdistelun. Näin ne jonot syntyvät ja pysyvät. Ja kun vihdoin pääset Y-talolle asti, siellä korkeat ja leveät käytävät kumisevat tyhjyyttä, vastaanoton kymmenet ovet pysyvät suljettuina. Jostakin toimenpidehuoneesta puikahtaa joku nuori nainen paperilappu kädessään, jostakin toisesta toinen. Ei ole kiirettä, ei hyörinää.

Mutta kaiken kaikkiaan, kyllä tuossa terveyskeskustouhussa on ainakin täällä paljon kehittämistä. Ei ole enää tätä päivää, että asiakkaan papereihin kirjoitellaan tietoja Post In-lappusille, jotka seuraavassa hetkessä voivat olla jonkun toisen papereissa tai roskakorissa.Eikö asiakkaalla on oikeutta valita netistä itselleen sopiva aika ja lääkäri?
Eikö julkiselle puolelle saada toimivaa nettiajanvarausta niin kuin yksityispuolella jo on.

Eikö verkkoa ole vai eikö sitä osata hyödyntää? Pitääkö kaiken kulkea mahdollisimman hankalasti?  Pitääkö meidän jatkuvasti olla holhouksen alla?

Viime kerralla pääsin toimenpiteeseen, kun minuun pistettiin kaksi piikkiä. Toinen oli kipupiikki ja toisen tarkoitus oli rentouttaa lihasjumitusta. Siinä samalla juttelin hoitajan kanssa ja hän oli aivan kypsä. "Tämä homma kaatuu ennen pitkää", hän sanoi. Ja jatkoi, että lääkärit häipyvät yksityispuolelle ja työterveyteen, jossa saa hoitaa "terveitä". Kukaan ei halua hoitaa monisairaita vanhuksia. Että silleen!

Lääkärit ovat liittonsa avulla aikojen myötä korottaneet itsensä Jumalaakin suuremmiksi. Koko julkinen terveydenhoito on täynnä byrokratiaa ja hierarkiaa, joka jumittaa asiakastyötä ja sen kehittämistä. Systeemi on potilasta monin verroin tärkeämpi ja sitä on pönkitettävä kaikin mahdollisin keinoin.

Peräseinäjoella 36 vuotta työtä tehnyt lääkäri jäi viikon lopulla eläkkeelle. Nyt terveyspalvelukeskus on täysin Y-talon lääkäreiden varassa. Yli 3000 asukasta ja terveydenhoitajan vetämä "palvelukeskus". Kauanko yksi henkilö jaksaa olla "eristyksissä" ilman työyhteisöä tyhjyyttä kumisevassa, isossa talossa?

Olen ikävä ihminen, kun en jaksa pitää suutani kiinni. Olen ikävä ihminen, kun en ymmärrä että kaupungin talous on tiukalla. Olen ikävä ihminen, kun puhun vanhusten asiaa. Mutta me liitosalueen haja-asutusalueella elävät "kaupunkilaiset" haluamme edes jotakin lähipalveluja, jotka liitossopimuksissa meille ns. taattiin.




 

Vielä on kesää jäljellä....

Missä, missä kesä on? Kolea tuuli puhalsi tänä aamunakin, kun kävin antamassa vahtikoirallemme hänen tarvitsemansa Royal Canin Mature -annoksen. Mutta somasti navetan seinustan vadelmat kypsyvät pilvisenäkin päivänä!

*************

Juhannuksen jälkeinen aika on kulunut täysin puolison olkapääleikkauksen jälkimainingeissa. En ryhdy sitä yksityiskohtaisesti avaamaan, toteanpa vain että paljon on poissa, kun toinen on poissa/työkyvytön. Jo yksistään liikkuminen täältä periferiasta asioimaan vie kahden ihmisen ajan, joka kerta!

No, kohti tervehtymistä mennään. Vaikka hitaasti, ja tämänKIN kesän mökkilomailu on supistunut kahteen yöhön. Ei kiva!

Tämä "omaishoitaja-aika" on jälleen avannut silmiä siihen maailmaan, jota niin monet ikäihmiset näillä kylillä elävät. Palvelut on viety, kustannustehokkaasti, kasvukeskuksiin.

Terveysasemallamme on arkipäivisin terveydenhoitajan vastaanotto. Hänen toimintaansa olemme tutustuneet tänä kesänä paitsi tuon leikkauksen myötä, myös rokotusohjelmiemme myötä (olemme lähdössä lomamatkalle Afrikkaan, kunhan siellä koittaa kevät). Ihana ihminen hoitaa vaivojamme, niitä, joita hänellä on oikeus ja koulutus hoitaa. Hän on ollut myös henkinen varaventtiilini monien leikkauksen jälkeisten ylimääräisten ongelmien kohdatessa.

Mutta kun kaikilla ei ole omaa autoa tai ajokorttia mennä ko. vastaanotolle. Päivänä muutamana, kun menin ottamaan rokotusannostani, tuli vastaanotolle vanhempi (kenties ikäiseni!) rouva, joka oli liikkeellä polkupyörällä, tullut yli 10 kilometrin matkan ja kastunut läpimäräksi sateen yllättäessä. Ei kiva!

Ei täällä liikennöi Komia eikä vähemmän komiakaan! Eikä takuueläkeläisillä ole varaa ylimääräisiin taksimatkoihin, niihin saa todellakin varautua kun lääkärin vastaanotolle pitää päästä.

Apua saa, kun on sitkeä ja kun suurin piirtein tietää, mitä haluaa. En tarkoita, että esimerkiksi terveydenhoitohenkilökunta tahallaan aiheuttaa harmia asiakkailleen, mutta systeemi on tehty niin kankeaksi ja byrokraattiseksi ettei omaa ajattelua eikä päättelykykyä voi edes harkita käytettäväksi.



***********

Seurasin juhannuksen jälkeen netin kautta alkuvuoden viimeistä kaupunginvaltuuston kokousta. Ja melkein tuskanhiki kohosi otsaan, niin tökeröä työskentely paikoitellen oli. Miten ihmeessä hyvinvoivat valtuutettumme eivät voi istua kokouksessa paikoillaan, vaan kesken kaiken otetaan jaloittelukierroksia, haetaan kahvia, napostellaan banaania jne. Ja iPadin ja älypuhelinten selaaminen ja näprääminen, toisille kivojen kesäkuvien ja saatujen viestien näyttäminen, sipiseminen ja supiseminen. Huh, huh!

Puheenjohtaja sitten kyselemään ennen päätöksen nuijimista: Sopiiko valtuutetuille......
Eikö puheenjohtaja anna napakasti puheenvuorot, lopettaa keskustelun, tekee yhteenvedon ja päättää pykälän ilman ylimääräisten ja uudelleen käynnistyvien puheenvuorojen tinkaamista?

Valtuuston vanhin, eversti Antero Maunula olkoon kaikille esimerkkinä ja esikuvana, miten kokouksiin valmistaudutaan ja miten niissä käyttäydytään.

Suosittelen kokousten reaaliaikaista seuraamista, ihan seuraavia vaaleja ajatellen!

************

Yksi asia, joka pahoittaa mieleni aina ja joka kerta, on ihmisten välinpitämättömyys ympäristöstä. Jälleen kerran (ilman mitään erityistä salapoliisityötä) löysin läheltä jokasyksyistä marjapaikkaa haisevan ja huonosti peitetyn, kohtalaisen kuorman purkujätettä: styroxia, karhuvillaa, muovia, ties mitä.

Siellä se kasa muhii, eikä maadu ainakaan kaikilta osin. Maassamme on lait ja asetukset jätteiden hävittämisestä, mutta kun se maksaa.... Mieluusti tuodaan kuorma takaisin jäteasemalta ja jaetaan siitä sitten naapureiden puolityhjiin jäteastioihin ja metsiin ja peltojen kulmille. Voi aikoja ja voi nuukuutta.

***************

Jottei tämä kirjoitukseni jälleen kerran mene aivan negaatioiden esille kaiveluun, sanon jälleen kerran: kyllä puolisollani on loistava suku!

Pionit ennen juhanusta

 

Olimme eilen puolison kummitytön pojan rippijuhlissa Ilmajoella. Halusin sinne, sillä tiesin siellä olevan KAIKKI! Ja melkein kaikki siellä olivatkin. On niin mukava vaihtaa kuulumisia, nauraa ja välillä todella vakavoitua asioiden äärelle. Niin, ja nauttia hyvistä tarjoiluista. Virkistyneenä ja kesän vastoinkäymiset lientyneinä ajelimme kotiin. Kiitos Arja, Risto ja pojat!

 

Ja pikkuisiakin on suureen perheeseemme tulossa: Kymmenes syntyy näinä päivinä. Jännityksellä odottelen kumpi ehtii ennen: A vai Catherine :) Yhdestoista aloittaa uuden vuotemme :) Toivon siunausta odotuksiin.

 

Sukupolvien ketjuun olen tässä syventynyt parin viikon päästä olevan sukukokouksemme myötä. Kerron siellä esivanhemmistamme 1600 -luvulta. Heidän kauttaan tulemme samaan sukuun kuuluisien Selinin muusiikko- ja Väisälän matemaatikkoveljesten kanssa. Ja presidentti Risto Ryti on montaakin kautta sukulaisemme.

 

Omille lapsenlapsilleni olen antanut ristiäisissä kansion heidän sukujuuristaan sekä isänisän että isänäidin puolelta. Ja ne ketjut ovat todella mielenkiintoiset.

 

****************



Kun vertaan näitä vallitsevia epäkohtia elämässäni poikani kertomuksiin Tansaniasta, melkein hävettää, niin pieniä murheemme ovat sen maan asukkaiden murheisiin. Toisaalta, me kuitenkin veromarkoilla kustannamme näitä palveluja itsellemme ja silloin niiden pitäisi todellakin olla tasapuolisesti saatavilla.

 

Mutta: vielä on kesää jäljellä... Ja vielä tulee kauniita päiviä... Ja kaikesta huolimatta: elämä on laiffii, kuten suuri ajattelija Matti Nykänen on todennut.