Taivas sylissäni

Eilen oli 3. adventtisunnuntai ja kirkoissa laulettiin kauneimpia joululauluja, niin kuin jo yli neljänäkymmenenä vuotena. Suomen Lähetysseura on tämän ihanan ja suomalaiseen mielenmaisemaan sopivan tapahtuman takana.

Tänä vuonna tapahtuman tuotto ohjataan kehitysmaitten vammaisille lapsille. Tämä kohderyhmä on koskettanut itseäni tosi syvästi, sillä saimme lokakuisella Tansanian matkallamme tutustua juuri vammaisten lasten asemaan omien nuortemme työtä seuraten ja heidän kokemuksiaan kuunnellen.

Ensimmäinen havainto, jonka tein heti alkajaisiksi oli kampurajalkaisten lasten ja aikuisten suhteellisen suuri määrä. Omassa maassamme ei ole vuosikymmeniin lonkka-ja kampuravammaisia  näkynyt. Vastasyntyneitten lonkkaviat korjataan saman tien lonkkatyynyllä tai -lastalla tai mahdollisesti operoimalla. Mutta mistä noihin savannikyliin sellaista apua olisi saatavilla, kun lääkärit ovat kymmenien kävelykilometrien takana ja suuremmat sairaalat satojen kilometrien. Niinpä ihminen joutuu sitten koko ikänsä kärsimään epämuodostuneesta jalasta, liikkumaan huonosti ja saa kylkiäisenä muita selkä- ja raajavaivoja rasituksesta.

Näitä kampurajalkaisia kuitenkin näkyi kylissä, sillä pahasti vammainen lapsi on synnin palkka ja hänet hyvin usein piilotetaan kaikilta. Nuoremme ovat jo lyhyehkön työkautensa aikana törmänneet usein tapauksiin, joissa lapsi on piilotettu savimajan pimeään nurkkaan, eikä ole syntymänsä jälkeen päässyt näkemään päivänvaloa. Tai hänet on sidottu liekaan kuin vuohi tai lehmä. Tai hänelle ei anneta riittävästi ruokaa eikä hänen puhtaudestaan huolehdita, jolloin myös fyysinen kasvu kärsii.

Onnekkaita ovat esim. ne sokeat lapset ja nuoret, joita tapasimme Irenten sokeain lasten koulussa. Heidän perheensä ovat huolehtineet heidät opetuksen piiriin. Eikä se opetus sisäoppilaitoksessa ole mitään ilmaista.

Mutta mikä on näitten nuorten tulevaisuus, kun terveidenkin lasten ammattikoulutus noilla syrjäseuduilla on vaikea järjestää? Mikä on ensi vuonna koulunsa lopettavan Georgen tulevaisuus sokeana, lähes kasvottomaksi palaneena, kaksisormisena siitä huolimatta, että hän on lahjakas, erittäin musikaalinen ja hyvin käyttäytyvä nuori mies?

Voin sanoa, että sitä on vaikea hahmottaa. Hänen pitäisi päästä opiskelemaan musiikki yliopistoon, mutta maan yliopistojen lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, että ilman jostakin saatavien kummien apua, ilman jostakin mahdollisesti saatavia stipendejä tai muuta säännöllistä avustusta, jatkokoulutukseen ei ole mitään mahdollisuutta.

Terveitten tyttöjenkin koulunkäynti jää usein vain muutamaan vuoteen, kun heidät myydään lapsivaimoksi. Perheet katsovat, ettei heihin sijoittaminen kannata.

Perheisiin syntyvien albiinolasten kohtalo taitaa olla kaikkein rankin. Taikausko rehottaa kylissä ja noitatohtorit käyttävät albiinojen ruumiinosia "parantamisseremonioissa". Niinpä albinoja surmataan, silvotaan ja pahoinpidellään. Kerrotaan että lihakauppiaan kaupankäyntiä vilkastuttaa albiinon pikkusormi lihakoukussa!

Albiinoilla on geneettisenä perintönä pigmentittömän ihonvärin lisäksi tavallisesti joko heikkonäköisyys tai sokeus sekä kohonnut ihosyöpäriski. Irenten sokeain kuorossa lauloi vierailumme aikana kolme albiinonuorta. Erityisesti eturivin sopraanotyttö liikutti minua. Miten ihana lauluääni lapsella voi olla!

Nämä lapset ovat jonkun äidin lapsia. Joku äiti on odottanut heitä, synnyttänyt heidät, uskonut parempaan ja joutunut monella tavalla pettymään ja luopumaan.

He ovat kerran pitäneet sylissään taivasta, mutta se on heiltä viety. Me voimme auttaa heitä jaksamaan. Me voimme auttaa, että tulevat äidit saisivat pitää taivasta sylissään, hoitaa ja kasvattaa perhettään edes vähän helpomman tulevaisuuden toivossa.