Karibu!

Maasaíden polkuja risteilee pitkin ja poikin. Yhtäkkiä joku tulee puskasta tai katoaa puskaan!
 

Tansanialainen tie, maantie, ajokaista, suojatie on jotakin aivan muuta kuin mihin eurooppalaisena olemme tottuneet. Meitä puhuttaa tiestön kunto, me vaadimme katuvalaistusta asumattomille taipaleille, heijastimia, huomioliivejä, ajovaloja, kevyenliikenteen väyliä niille muutamalle satunnaiselle jalan tai polkupyörällä liikkuvalle.

Ensimmäisenä iltana matka lentokentältä majapaikkaan antoi ensi kosketuksen siihen, mitä seuraavat kolme viikkoa saimme kokea: töyssyjä, monttuja, kuoppia, jalankulkijoita, autoja, moottoripyöriä, kaikkea mahdollista. Totesin silloin Kuopukselle ja puolisolle, että meillä peltotietkin ovat paremmassa kunnossa! Ja tämä havainto vahvistui koko ajan.

Vanha Mitsubishi Galantimme olisi menettänyt öljypohjansa, iskarinsa ja jäänyt mahastaan kiinni heti kättelyssä. Pajerot, Toyotat, Land Roverit, Jeepit ovat kova sana, kun ryskyttää pahimmillaan 20 km/tunnissa eteen päin :)


Matka Lushotosta Morogoroon ei kilometreissä ole mahdoton, mutta aikaa siihen tärveltyy 6-7 tuntia. Aikaan vaikuttaa ratkaisevasti, montako kymmentä rekkaa puskee raskaissa lasteissa pitkien rinteiden päälle. Monilta loppuu vauhti ja kulkupeli hyytyy kesken matkan.

Aikaan vaikuttaa monet pienet ja suuremmat kylät, joiden läpi ajetaan ihmisiä ja kotieläimiä viliseviä kapeita teitä pitkin. Aikaan vaikuttaa myös se, millaiseen liikennevirtaan pujahdat/pääset/joudut kun käännyt Dar es Salaamista Morogoroon vievälle tielle.

Poikkeuksetta kaikki rahtiliikenne maan satamakaupungista Dar es Salaamista kulkee maanteillä. Ja kun ne maantiet eivät todellakaan ole meidän moottoriteitä eikä valtateitä kunnoltaan eikä leveydeltään. Mutta merkillisesti kolme autoa rinnakkain niihin sopii. Ja käsimerkein sekä valoja räpsyttämällä pyritään kertomaan vastaantulijalle tai ohitettavalle omista aikeista.

Kyljelleen kellahtaneita rekkoja näki joka reissulla. Samoin miehiä vaihtamassa rengasta, kurkkimassa konepeltin alle tai muuta vastaavaa. Kolareitakin satuimme näkemään enemmän kuin eläissäni olen Suomessa nähnyt.

Vaikuttavien liikennemerkki on Hatari (Vaara) suurella pääkallon kuvalla varustettuna. Eikä niitä turhiin paikkoihin oltu laitettu, sen verran näytti suojakaiteita ja tien penkkoja jyllätyn.

Autoissa ei käytetä ajovaloja. Valot sytytetään yleensä vasta sitten, kun ei enää tahdo nähdä eteensä. Kävelijöitä ja pyöräilijöitä on paljon: eivätkä ne ihmiset ole kuntoilemassa, lenkillä.

Naisilla on pään päällä yksi 15 litran vesiastia ja samanlainen molemmissa käsissä, selässä lapsi ja vatsassa toinen. Miehet vievät polkupyörien päällä hirveitä heinä- tai puukuormia. Sillä ei ole juuri väliä onko pimeä vai ei. Kuopus kertoikin, että paikalliset ovat tottuneita liikkumaan ja näkemään säkkipimeässä!

Ajattelin tehdä hyvän työn ja kotiin palattuani hankkia Irenten koululaisille heijastimet.

- Älä missään nimessä tee sitä, sanoi Kuopus ja jatkoi: ne heijastimet on sulatettu alta aikayksikön ja muovista on valmistettu jotakin muuta - tarpeellisempaa.
Se on Allahin tahto, jos joku jää auton alle!

Bussikuskit ovat oma rotunsa. He ajavat kuin hurjapäät, aikataulut painavat päälle ja pomo vaatii tehokkuutta.

Lähdettyämme Morogorosta takaisin Darin tietä, yksi marcopolo-bussi ohitti meidät ainakin 5-6 kertaa ennen kuin käännyimme kohti Korogwea ja marcopolo jatkoi Dariin. Eikä Kuopuskaan vitkastellut matkanteossa. Aina kun bussi pysähtyi matkustajien vuoksi, pääsimme ohi ja jopa niin kauas, ettei marcopoloa näkynyt horisontissakaan, mutta ei mennyt kauan kun se taas puhalsi ohitsemme!

Kerrotaan, että kuljettajat käyttävät huumeita jaksaakseen paahtaa pitkää päivää pitkillä reiteillä ja huonoilla teillä. Siksipä en ihmetellyt, kun Kuopus ei sallinut meidän palata lentokentälle bussin kyydissä :)



Kuvakaappaus internetistä: Two men on boda boda in Uganda!

Dalla dallat ja boda bodat ovat näppäriä lähiliikenteessä. Dalla dallat ovat pikkubusseja ja ne tosin ajavat pitemmilläkin reiteillä, kun taas boda bodat ovat moottoripyörätakseja.

Meidän ei sallittu kokeilla kumpaakaan, eikä vuoristotiematka Mombosta Irenteen boda bodan kyydillä todellakaan korkeanpaikankammoista houkutellutkaan.

Täällä ihmettelen, kenelle noita kevyenliikenteen väyliä oikein on rakennettu.

Palasin eräänä iltana katuvalojen valaistessa koko 42 kilometrin matkan. Koko matkalla näin yhden jalankulkijan! Muutoin tiet olivat autiot ja tyhjät. Ja tyhjyys on valaistu!