Taas se vanha virsi

Valmistuin perushoitajaksi keväällä 1991. Kun aloitin koulun, työmahdollisuudet olivat hyvät. Aloitusvuosi oli 1990 ja koulutus kesti 1,5 vuotta. Kun valmistuin, oli lama jo iskemässä. Sain kesälomien ajaksi töitä kotisairaanhoidossa ja syksyllä aloitin sijaisena vuodeosastolla, joka oli täynnä vuoteeseen hoidettavia vanhuksia.

Kun aloitin työt osastolla, aamuvuorosta yksi hoitaja siirtyi terapiahoitajaksi aina n. klo 10. Hänen tehtävänsä oli lukea päiväsalissa istuville sanomalehteä, kertoa uutisista, järjestää pieniä leikkejä, laulattaa jne.

Lama iski täysillä: laskimme vanhusten vaippoja, tarkastelimme indikaatiotähtiä vaippojen takapuolessa, säästimme pyykkiä, emme saaneet lyhytaikaisija sijaisia ja terapiahoitajan tehtävät loppuivat, sillä kaikki vähäiset käsiparit tarvittiin vaipattamaan ja pesemään potilaita. Kiristys näkyi kaikessa muussa paitsi ei hallinnon puolella. Sieltä ei väkeä vähennetty eikä toimintoja supistettu - ainakaan näkyvästi.

Aamuisin saattoi olla hoitajavahvuudessa parin hoitajan vaje, mutta osastoavustaja ei osallistunut hoitotyöhön, ei myöskään osastonhoitaja. He odottelivat kansliassa lääkäriä tai mitä milloinkin, sairaanhoitaja kätkeytyi mieluusti lääkekaapin ovien suojaan.

Perushoitajat puskivat töitä niin paljon kuin ehtivät. Iltavuoron kolme hoitajaa ja 40 vanhusta merkitsi jatkuvaa kiirettä.

Kaikki ne opitut hoitometodit: vanhusten ja dementoituneiden (siihen aikaan ei ollut muistisairaita) ihmisyyden kunnioittaminen, omaisten haastatteleminen hoitosuunnitelmaan, vanhusten muistojen tukeminen, kodinomaisuus harhojen vähentämiseksi, virikkeiden luominen, jäi vain teoriaksi mieleen. Työ oli vain mekaanista hoitamista ilman suurempia ajatuksia hoitotyön muuttamisesta enempään potilaita aktivoivaksi ja kuntouttavaksi tavoitteena vanhuksen siirto kevyempään hoitomuotoon.

Yli kaksikymmentä vuotta on jauhettu samaa asiaa: hoidon porrastus ontuu. Terveyskeskusten vuodeosastot, joissa hoitopäivän hinta liikkuu lähellä kahtasataa euroa, muodostuvat vanhuksen kodiksi. Epäviihtyisiksi kodeiksi, joissa levottomat ja harhaiset asukkaat lääkitään paketeiksi.

Näin tapahtuu, kun ei ole riittävästi kodinomaisia hoitomuotoja. Ruotsissa vanhus viipyy vuodeosastolla akuutissa tapauksessa n. viikon, sen jälkeen hänet siirretään kuntoutussairaalaan, jonka hoito aika on n. kuukausi. Tässä ajassa kotona tehdään tarvittavat muutostyöt vanhuksen kotona olemisen varmistamiseksi. Kaikella tavoilla pyritään turvaamaan kodinomainen asuminen ja aktiivisuuden säilyminen. Nimittäin on niin, että viikon makaaminen sänkypotilaana aiheuttaa kuukauden kuntouttamisen liikkumisessa.

Meillä palkitaan vuosittain hoitokoteja, joissa on siirrytty uusiin menetelmiin tyyliin: Hoito pohjautuu TunteVa-toimintamalliin, jossa muistisairas ihminen kohdataan arvostavasti hänen tunteitaan ja tarpeitaan kuunnellen. Hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja sitä, että vanhuksille jää kohtaamisista miellyttävä muistijälki.

 X-kodissa tavoitteena on vanhusten jäljellä olevien voimavarojen ja toimintakyvyn tukeminen. Hoitotyössä hoitajan persoona on tärkeä työväline ja hoitajien erityistaitoja on hyödynnetty. Järjestetty viriketoiminta on monipuolista.

Toisin sanoa, tämä tapa hoitaa on yhä edelleen uutta ja ihmeteltävää, kun sen pitäisi olla itsestään selvää ja joka kunnassa toteutettavaa.

Mistä meille on kotiutunut ajatus, että pyjamassa makuuttaminen on parasta mahdollista hoitoa ihmiselle, jonka ongelmat ovat iän aiheuttamia kulumisia!

Helmikuun 7. päivä tuli A-talk -ohjelmassa ohjelma Pelottava vanhuus. Aalto-yliopiston professori Erkki Vauramo kertoi Suomen olevan ainoa maa Euroopassa, jossa uskotaan dementian paranevan makuuttamalla.

 

Oheinen kuva on oman terveysasemamme ulkoseinästä. Ei mitään miellyttävää katsottavaa, vai mitä tuumaatte. Asiakkaitten ulkoistaminen on kovaa vauhtia käynnissä!