Kohtalon monet polut

 

Elämä on kummallista. Kasvoin maaseudulla, maalaistalossa, mutta koskaan kukaan maanviljelijä ei ole tarjonnut minulle emännän paikkaa! Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa minunkin tieni johti ammattikoulutukseen ja virastoon. Sitä kautta minusta tuli virkanainen ja pappilan miniä.

Aikanaan perimme pappilasta joukon huonekaluja, jotka näyttivät 1970-luvun lastulevytetyissä huoneissa mammuteilta, iänkaikkisuuden jäänteiltä. Mutta siinä ne vain seisoivat kertomassa menneestä ajasta. Ja olihan Kuopuksen ja serkkunsa mukava leikkiä Matti ja Anna-Liisa Nykästä ja hyppiä pitkältä pietarilaisperäiseltä sohvalta lentomäkikisoja!

Elämä käänsi surulliset kasvonsa meihin, kun perheemme isä menehtyi äkillisesti. Se tapahtuma ravisteli perheen rakenteita perustuksia myöten. Kauhu, suru, ikävä,epätoivo ja toivo vaihtelivat perheen sisällä.

Aika kului ja vihdoin vuosi 1993 oli täynnä energiaa, toivoa, voimaa tehdä muutokset, joita tunsin tarvitsevani. Vanhimmat lapset olivat joko lähteneet opiskelemaan tai lähtemässä vuoden kuluttua. Monet sattumat johtivat elokuisena päivänä autiotalon pihalle. Satoi vettä. Harmaa maisema näytti tavallistakin harmaammalta. 

Rakennuksia oli paljon, osa kaatumaisillaan. Komea kivinavetta seisoi tukevasti perustuksillaan.  Navetan päässä komea lohkokivistä rakennettu kellari. Kaksikerroksinen aitta oli painunut, mutta ei pahasti. Talli ja puuliiteri joutivat purkuun. Asuinrakennuksen ikkunat oli rikottu edellisenä kesänä, keskikamarin repaleinen pitsiverho liehui tuulessa. Tuvan takana seisoi komea vaahtera, minun pyhä puuni.

Kurkistelin ikkunoista sisälle tupaan ja katselin maisemaa. Hoidetut viljapellot ympärillä, metsänraja kauempana, naapureita harvakseltaan. Rauhallista mutta ei yksinäistä, uskoin.

Syntymäpäivälahjakseni ostin kiinteistön! Ylpeänä esittelin hankintaani sukulaisille ja työkavereille.

- Kato miten komiaa ja puhasta hirttä! hehkutin ja sain osakseni sääliviä katseita, ihmetteleviä kysymyksiä ja ehkäpä vahingoniloakin.

- Mitä tuo aikoo tuolla kaikella tehä, luin heidän sanattoman viestin sisältönä.

Uskoa, työtä ja luottamusta tarvittiin, kun seuraavana kesänä työhön ryhdyttiin.

- Pane rullat rakennuksen alle ja lykkää se sinne, mistä se on kerran tähän tuotukin, kehottivat lapset, kun joutuivat olemaan, omien sanojensa mukaan, pakkotyöleirillä käydessään äitiä tervehtimässä.

Osa rakennuksista purettiin, mutta kaikki, mitä vain voitiin säästää, säästettiin. Ensimmäisenä jouluna yksi pojistani sanoi:

- Nyt minä ymmärrän, miksi tämän hankit. Tämä on oikea joulutalo! 

Vanha hirsinen talo on kuin ystävä. Aikaisempien asukkaitten jäljet näkyvät ja tuntuvat. Joskus olen kuulevinani askeleita, jotka alkavat ja loppuvat eikä ketään tule. Yli satavuotiaat seinät kestävät ja hengittävät ympärillä. Ja vanhat perintöhuonekalut löysivät takaisin oikeaan ympäristöönsä.

Mutta suosittelen urakkaa vain ja ainoastaan niille, jotka uskovat unelmiinsa.

 

Itkunsekaista iloa

Viime viikonloppu meni aivan ihanissa tunnelmissa pääkaupungissa. Viikonlopun aiheena oli perheen lähtöjuhla Tansaniaan kehitysaputöihin lähtevälle nuorelle parille ja heidän tehtävään siunaaminen.

Perjantaina nousin IC-junaan Seinäjoelta. Ilokseni olin valinnut junan, jonka lähtöasema kotikaupunki on. Eli oli mukavasti aikaa asettautua matkatunnelmiin. Kuopus oli sitten Helsingissä, kylmässä ja viimaisessa, vastassa. Ja kun meillä oli sopivasti aikaa, päätimme iltaa odotellessa mennä nauttimaan rauhallinen väliateria. Paikaksi ehdotin Mayaa, (www.maya.fi)  joka sijaitsee Rautatietorin laidalla ja jonka tiedän tarjoilevan suosikkiannostani Ensalada dos Quesos'ia. Tämä annos sisältää vuohenjuustoa (namnam), grillattua halloumijuustoa (namnamnam), paahdettuja pähkinöitä, passionhedelmää, viinirypäleitä ja muuta suussa sulavaa. Jälkiruoan korvasi  chileläinen Tarapaca Carmenere reserva -viini, jossa tummaa suklaata, kanelia, kypsiä marjoja ja toffeeta. Maku on täyteläinen, mehevän hedelmäinen, jossa pitkä ja hieman mausteinen ja suklaisa jälkimaku. Kuopus nautti myös suosikkiannoksensa eli olutta ja Tortitza Pechuga de Polloa oluen kanssa.

Tämän leppoisan herkutteluhetken jälkeen olikin aika siirtyä Pihlikseen, jonne Vipe-miniän loihtiman tarjoilun ääreen kokoontui illan mittaan Emppu ja Kirsi-miniä. Tietysti mumman aarteet, pienet Kultakäpyset ja heidän isänsä olivat mukana illassa.

Kasvissosekeitto, pinaatti-feta -piirakka,  salaatti ja kuohuviini sekä iloinen seurustelu häivyttivät lähtöikävää, joka purskahti minulle sitten seuraavana päivänä Lähetysseuran kirkossa (www.suomenlahetysseura.fi).

Vaikka sylissäni ollut Nappi-koira päästeli rikinhajuisia suolikaasuja ilmaan, kyynelehdin aivan valtoimenaan kun kaksi siunattavaa pariskuntaa asteli piispa Erik Vikströmin johtaman papiston jäljessä kirkkosaliin.

Ehkä eniten ikävää aiheutti ajatus siitä, miten paljosta lasteni varhain menehtynyt isä on jäänyt paitsi ja miten paljon lapseni ja lastenlapseni ovat menettäneet, kun isä ei ole ollut jakamassa elämän suuria hetkiä. Siksi pidin aivan itsestään selvänä asiana olla läsnä nuorten juhlahetkessä. Ja kiitos myös Vipelle ja Tuokulle, jotka jakoivat tunnelmia kanssani. Läheisten läsnäolo on se tuki ja turva, jonka voimme vaivattomasti antaa.

Tilaisuuden jälkeen oli pieni kahvijuhlahetki ja siellä tapasin nuorenparin vihkipapin, Mari Pöntisen, joka on varmasti yksi tämän maan ihanimmista teologeista; iloinen, herttainen, luonnollinen, ystävällinen. Ts. ihminen, jonka lähellä paistaa aurinko. Aina.

Juhlassa puhuivat Lähetysseuran ulkomaantyön johtaja Rolf Steffansson, joka on työskennellyt pitkään juuri Tansaniassa sekä ulkomaantyön apulaisjohtaja Tero Norjanen, joka tuntee Thaimaan työkentän, sinne toinen työhönsiunatuista pariskunnista on lähtemässä.

Sunnuntaina sitten palasin jälleen kotoisiin ympyröihin monta kokemusta, elämystä ja ajatusta rikkaampana. Ainakin tunnen niin.



 

 

 

Talven selkä taittuu

Kun olin lapsi, kertoivat äiti ja mummo talven selän taittuvan Heikin nimipäivänä 19. päivä tammikuuta. Silloin myös karhu kääntää kylkeä ja karjan rehua ja heiniä piti olla vielä puolet jäljellä. Nykymenossa tällaisia vanhankansan viisauksia ei enää mummot ja äidit kertoile, koska niiden merkitys on radikaalisti vähentynyt. Maitotiloja on lukumääräisesti paljon, paljon vähemmän kuin lapsuudessani, eikä rehujen ja heinien määrää varmasti tarkkailla silmämääräisesti heikinpäivänä, koska erilaiset seurantalaitteet ja tietokonekirjaukset kertovat kaiken tasan tarkkaan.

Minä iloitsen aina kuitenkin siitä, että talvi alkaa olla voiton puolella. Päivien valoisuus lisääntyy ja se antaa meille lisää positiivista energiaa. Lämmityskausi kääntyy kohti kevättä, ulkoilusäät paranevat ja mikä kaikkein parasta: muuttolintujen tulo lähestyy. Tokihan vielä saamme odottaa kevään ja alkukesän yötä päivää jatkuvaa sirkutusta, sirinää ja kukkumista, mutta elämä lintulaudoillakin vilkastuu.

Tammikuun viimeisenä viikonloppuna tarkkailemme jälleen lintulautojen ja ruokintapaikkojen birdlifea, joka meidän perheen huonolla lajituntemuksella jää aina kuitenkin vaatimattomaksi: tiaisia, harakoita, joitakin pikkulintuja, punatulkku jne :) Mutta mukava on katsella niiden touhuja, nokkimisjärjestystä ja nopeita pyrähdyksiä puiden oksilla.

Joululoman jälkeen myös harrastuspiirit ovat jälleen pyörähtäneet käyntiin. Tälle vuodelle olen onnistunut valitsemaan harrastuspiirit, jotka vaativat paljon keskittymistä ja opiskeluakin. Olen jo aiemmin kirjoittanut italian kieliopinnoista ja sen tuomista haasteista. Paljoa viisaammaksi en ole vieläkään tullut. Verbien taivuttaminen on täyttä sokkovalintaa! Nypläys uudelleen henkiin herätettynä harrastuksena vaatii täyttä keskittymistä. Mikä lyönti mihinkin ja mihin se neula milloinkin pistetään ei salli herpaantumista vasta-alkajalta. Eikä joogapiirissäkään keskitytä naapurin tekemisiin vaan aivan omiin harjoituksiin.

Perheen sisällä jännitystä aiheuttaa Kuopuksen ja Miniän 3,5 viikon kuluttua tapahtuva lähtö kahdeksi vuodeksi kehitysaputöihin Tansaniaa. Paljon on pitänyt asian eteen tehdä töitä, opiskella ja järjestää asioita. Lähes kaksi vuotta asiaa on valmisteltu ja useita kertoja on näyttänyt siltä, ettei lähtö toteudukaan. Mutta niin vain asiat järjestyvät kun niitä järjestetään! Tämä kyllä pitää paikkansa asiassa kuin asiassa.

Uusi kaupunginvaltuusto kokoontuu ensimmäiseen kokoukseensa perjantaina 19. päivä. Silloin on asialistalla henkilövalinnat luottamustoimiin. Toivon todellakin johtavilta luottamushenkilöiltä viisautta ja rohkeutta katsoa koko kaupungin hyvinvointia eikä vain keskittyä kaupunkikeskustaan. Meillä täällä liitosalueiden laitamilla pitää olla oikeus lähipalveluihin siinä kuin keskikaupungin asukkaillakin.  Ensimmäiseksi pitää pystyä järjestämään terveyspalvelut nimensä mukaisiksi lähipalveluiksi.
Yhä edelleen sanon, että niin moni asia järjestyy kun niitä järjestetään.

Naisten ihmisoikeus

Viime päivinä on mediassa käsitelty kahta naisiin kohdistunutta julmaa ja raakaa rikosta: joukkoraiskausta.

Intiassa joukko nuoria miehiä raiskasi ja pahoinpiteli nuoren lääketieteen opiskelijanaisen ja heitti hänet liikkuvasta bussista ulos. Nainen kuoli myöhemmin vammoihinsa.

Toinen julkisuuteen noussut tapaus on yhdysvaltalainen. Siellä joukko nuoria amerikkalaisen jalkapallon pelaajia raiskasi 16 -vuotiaan nuoren naisen ja vielä twitterissä kerskailivat saavutuksellaan.

Tapahtumat ovat nostattaneet laajoja mielenosoituksia naisten aseman parantamiseksi erityisesti juuri Intiassa. Siellä saatiin oikeudenkäyntikin pystyyn ennätysajassa eikä vasta vuosien päästä tapahtumasta.

Sodan aikana raiskaus on luotiakin halvempi keino tuhota yhteisöjä. Näin toteaa Kondon demokraattisesta tasavallasta paennut Funmi Mupapa, joka oli kaksi vuotta sotilaiden vankina ja raiskaamana.

Elisabeth Rehn ajaa tarmokkaasti ihmisoikeuksia ja hän on nostanut esiin polttavan ongelman, joka alkoi Balkanin sodan aikana 1992. Jugoslavian hajotessa raiskauksesta tuli ensimmäistä kertaa metodi, hän sanoo ja jatkaa, että naisten raiskauksista on sittemmin muodostunut yksi erittäin tehokas sodankäynnin ase.

Ruandan kansanmurhan (v. 1994) aikana valtion radiossa jaettiin hutumiehille käskyjä, joissa erityisesti hiv-positiivisia määrättiin raiskaamaan mahdollisimman paljon tutsinaisia. On laskettu että n. 5,5 miljoonaa naista joutui raiskauksen uhriksi, kun miehiä kuoli sodassa n. 800 000! Elisabet Rehn vertaa menetelmää lähes biologiseen sodankäyntiin.

Kansanmurhan jälkeen on maahan syntynyt arviolta 20 000 lasta sotilaiden raiskaamille naisille. Maassa kasvaa nyt sukupolvi, jonka lapset eivät välttämättä koskaan saa tietää totuutta alkuperästään: onko heidän isänsä heidän isänsä, ovatko he adoptoituja, orpoja vai mikä on totuus.

Helsingin Sanomat julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa oli haastateltu muutamaa tällaista nuorta. He olivat aidon kiitollisia äidilleen siitä, että olivat saaneet oikeuden elää eikä äiti ollut aikoinaan suostunut aborttiin. Joku tiesi olevansa kylän vanhemman opettajan lapsi, joku tiesi raiskaajan asuvan ulkomailla.
 

Sitkeästi naiset ja heidän kasvattamansa lapset nousevat taistelemaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Ja onneksi on Elisabeth Rehnin kaltaisia ihmisoikeustaistelijoita, jotka jaksavat jatkaa työtä naisten ja lasten aseman parantamiseksi. Näitä taustoja vasten omat pienet ongelmat häipyvät kosmiseen avaruuteen ilman suurta kaipuuta!

.

 

 

Herkuttele, herkuttele! Laihduta, laihduta!

Vuosi on vaihtunut, talven synkin kausi on ohitettu, kevättä kohti reippain askelin.

Joulun alla kaikki mahdolliset lehdet, sanomalehtiä myöten, uhkuvat jouluisia herkkuja, joihin saa upottaa rasvaa, sokeria, munia, valkoista vehnää, kermaa, rahkaa ja mitä vain mielikuvitus keksii.
Leivotaan kahvikakkuja, kuppikakkuja, pipareita, pikkuleipiä, juustokakkuja, täykkäreitä ja saaristolaisleipää.
Paistetaan laatikoita, pateita, uunijuureksia, kinkkuja, kalkkunoita ja kalakuorukoita.

Ja sitten herkutellaan viinin, oluen, snapsien ja joku jopa kivennäisveden kanssa kaikki kurkusta alas. Pari viikkoa podetaan henkistä ja fyysistä ähkyä, kunnes koittaa uusi vuosi ja uusi bikinikausi lähestyy. Silloin kääntyy ruokasivujen ääni kellossa: rasvat pois, hiilarit pois, kalorit pois, kaikki pois!

Selasin loppiaisviikonlopun ruokavihjeitä, flunssasta toipuvana ruokahaluttomana. Yritin tehdä puolisolle kauppalistaa lähioskariin, sillä toivoin nopeasti valmistettavaa, maistuvaa, kevyttä.

Ensimmäisenä pisti silmään Lohisimpukkamisokeitto. Mitäs tuohon pitäisi kylältä kaapaista ostoskassiin? Sinisimpukoita, misotahnaa, dashijauhetta, wakame-merilevää, valkoviiniä, kevätsipulia??? Enpä ole kahteenkymmeneen vuoteen noita raaka-aineita näillä leveyksillä nähnyt, joten uusi vaihtoehto esille. Miten olisi marinoidut jättiravun pyrstöt? Ei taida olla Ruotsalaisen pojilla yhtään rapua viime kesältä pakkasessa? Ruokaohjeen ostoslista: Kaffir-limen lehtiä pakasteena (???), skampeja pakasteena (???), sriracha-chilikastiketta (????)

Tätä rataa jatkui etsintä: kampasimpukoita, sinisimpukoita, riisipaperia, katkarapuja....

Mistä meille on levinnyt tällainen ruokakulttuuri? Onka tämä sitä niin paljon keskustelua herättävää lähiruokaa? Onko meidän elämäntapamme taas luiskahtamassa matkimaan ns. suurta maailmaa, vaikka meillä on vielä suhteellisen puhdas luonto ja kasvualusta ympärillämme, vaikka elintarviketuottajamme tarvitsevat tuotteilleen toimivat markkinat, vaikka meidän talvinen ilmastomme on jotakin aivan muuta kuin valtameren rannikoiden asukkailla.

Yksi lempiravintoloitani Tallinnassa on Olde Hansa. Siellä syödään selkeää, yksinkertaista keskiaikaista ruokaa, riittävän isoina annoksina iloisesti pöytiin tarjoiltuina. Siitä on poissa kaikki turhanpäiväiset hienostelut, krumeluurit ja piperrykset. Miksi ohraryyni on vähempi arvoinen kuin kiillotettu riisi? Miksi pohjoisen liha- ja kalatarjonnat ovat arkipäiväisempiä kuin kohta sukupuuttoon pyydetyt tonnikalat ja muut lämpimien vesien tuotteet? Miksi etsimme onnea valtamerten takaa, kun sen voi löytää aivan kotipihastakin?

Niin, mitä me sitten söimme? Lähibroilerikasvattamon tuotteita, salaattia, rahkaa ja marjoja.