Leivotaan kahvikakkuja, kuppikakkuja, pipareita, pikkuleipiä, juustokakkuja, täykkäreitä ja saaristolaisleipää.
Paistetaan laatikoita, pateita, uunijuureksia, kinkkuja, kalkkunoita ja kalakuorukoita.
Ja sitten herkutellaan viinin, oluen, snapsien ja joku jopa kivennäisveden kanssa kaikki kurkusta alas. Pari viikkoa podetaan henkistä ja fyysistä ähkyä, kunnes koittaa uusi vuosi ja uusi bikinikausi lähestyy. Silloin kääntyy ruokasivujen ääni kellossa: rasvat pois, hiilarit pois, kalorit pois, kaikki pois!
Selasin loppiaisviikonlopun ruokavihjeitä, flunssasta toipuvana ruokahaluttomana. Yritin tehdä puolisolle kauppalistaa lähioskariin, sillä toivoin nopeasti valmistettavaa, maistuvaa, kevyttä.
Tätä rataa jatkui etsintä: kampasimpukoita, sinisimpukoita, riisipaperia, katkarapuja....
Mistä meille on levinnyt tällainen ruokakulttuuri? Onka tämä sitä niin paljon keskustelua herättävää lähiruokaa? Onko meidän elämäntapamme taas luiskahtamassa matkimaan ns. suurta maailmaa, vaikka meillä on vielä suhteellisen puhdas luonto ja kasvualusta ympärillämme, vaikka elintarviketuottajamme tarvitsevat tuotteilleen toimivat markkinat, vaikka meidän talvinen ilmastomme on jotakin aivan muuta kuin valtameren rannikoiden asukkailla.
Yksi lempiravintoloitani Tallinnassa on Olde Hansa. Siellä syödään selkeää, yksinkertaista keskiaikaista ruokaa, riittävän isoina annoksina iloisesti pöytiin tarjoiltuina. Siitä on poissa kaikki turhanpäiväiset hienostelut, krumeluurit ja piperrykset. Miksi ohraryyni on vähempi arvoinen kuin kiillotettu riisi? Miksi pohjoisen liha- ja kalatarjonnat ovat arkipäiväisempiä kuin kohta sukupuuttoon pyydetyt tonnikalat ja muut lämpimien vesien tuotteet? Miksi etsimme onnea valtamerten takaa, kun sen voi löytää aivan kotipihastakin?
Niin, mitä me sitten söimme? Lähibroilerikasvattamon tuotteita, salaattia, rahkaa ja marjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti